Metsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,
jonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta.--Lääkäri ja Fokas tulevat
oikealta.
LÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan
sointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne
poistakoon voimallinen tahto.
FOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne
kirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman
hyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden
muodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni
sitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut
näkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.
LÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.
FOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen
morsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,
nyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.
Ja syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska
olemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,
jokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin
»luonnontutkija», niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!
LÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.
FOKAS. Hä tuo herra Kilian.
LÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa
vaarassa?
FOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten
konstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte
minulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.
LÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?
FOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten
naida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,
viattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,
koska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni
temppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:
mitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho
tekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna
itseänne aviosäädyn kohtuun.--Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on
täydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä
sanotte?
LÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.
FOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta
lopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo
siekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,
hän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.
Poistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä
molempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.
LÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.
FOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat
tämä.
LÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.
FOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas.--
Mitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?
LÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.
FOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen
humööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)
LÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa
vekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet
rikas. (Laskee koneensa lähteesen.--Herman tulee vasemmalta) Jumalan
rauha!
HERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?
LÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton
kemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä
hämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä
helmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.
HERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!