CANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä
juomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on
liian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen
Canzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä
hirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä
on jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden
portti. Olkoon niin. Minä olen tässä.--Mutta sinua, sieluni entinen
heimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,
nähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!
vaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä
kuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran
hymyilevät mua vastaan.--Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,
minä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)
Siinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?
GIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.
CANZIO. Mutta äiti, äiti?
GIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.
CANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on
laita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti
vimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,
tai--mikä kaikista pahin--sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän
riehuu hulluutensa houreessa.
GIOTTI. Väärin arvelet.
CANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän
kunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt
hänestä eläimen.
GIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan
nuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui
onneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta
veren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä
huuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili
veristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän
kiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen
tytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen
ja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta
kauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja
ulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä
ojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja
kuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt
rinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.
CANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? »Rikos kerran tehty vetää
seuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot
myrskyssä.» Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin
tämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt
kokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,
murhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja
lukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi
melkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään
mato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni
päälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!
GIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei
lievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja
unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.
CANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa
käymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,
katsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se
tulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni
ijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä
helvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat
tehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;
voimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja
sentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä
menevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä
aikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen
reutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman
levähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin
villi ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko
aatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin
tien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.
GIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.
CANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun
kauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä
tarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo
sitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.
GIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.
CANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä
viimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon
päivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On
ympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen
schirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii
vapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee
yhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa
kuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,
ilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla
hän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo
tuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät
ovat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama
pääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee
nokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina
eteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,
ilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan
mereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on
tyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,
ehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen
naisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista
virvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika.--Mutta mitä sanot?
GIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!
CANZIO. Se riittää.
GIOTTI. Sama kun ei koskaan.
CANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!
Ja muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua
sen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos!--
Mutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? »Vaihka rikostemme paljous
olis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.
Kaikki viimein hyvin taas.» Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi
ennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,
ihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. »Rakasta sun vihamiestäs.» Se on
oppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se
syntyisin on lemmen maasta. »Rakasta sun vihamiestäs.» Eriskummallinen
aate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee
kaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee
tehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se
uudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!
GIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos
näkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja
läpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä
hyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,
ystäväni!
CANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat
hietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja
katsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!
Siellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,
kimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä
hymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä
tulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)
GIOTTI. Nyt hiljaa, mies!
CANZIO. Kuinka on?
GIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen.--Tahdotko käydä lepoon?--
Vasta minua.--Canzio!
CANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.
GIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi
omasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset
tämän huoneen asujamet?
CANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella
sydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio
jätti heille jälelle.
GIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.
CANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken
yksinäisyyttä tarvitsen vielä.
GIOTTI. Sallitko?
CANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan
ole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen
matkanpäästä.
GIOTTI. Minä tahdon koettaa.--Olethan taasen jykevä mies?
CANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti.--Mene ja onnistu!