GIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?
CANZIO. Paljasta kultaa.
GIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?
CANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme
kultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin
teki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta
katselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa
seurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.
GIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?
CANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin
käskin.
GIOVANNI. Kernaasti, herra.--Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?
CANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän
ikävä asia.
GIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.
CANZIO. Mistä näet tämän?
GIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?
CANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen
jano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani
vietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,
josta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen
leikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja
nukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta
tuo vettä sinä.