(Sama huone kuin toisessa näytöksessä.--Angelo tulee.)
ANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska
lauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,
mutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut
vuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen
kodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito
Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,
virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne
tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni
hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa
jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio
tulee kiivaasti periltä)
CANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän
otsallanne!
ANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.
CANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa?--Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva
silmä huomaa parhain rikkaan tavarat.--Rauhaa täys! Se maan tomusta
jalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun
yksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä
kuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;
mutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi
haastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä
sanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä!--
Niinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista
on tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä
määrää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja
turmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se
ensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme
hurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin
hävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean
vuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa
vyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten
ilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien
tuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja
katselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan
kuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan
petosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme.--Oi, jää hyvästi,
hyvästi ainiaaksi jää!
ANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.
CANZIO. Hyvästi kaikki!
ANGELO. Aika on voimallinen.
CANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan
rynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on
myöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan
paksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki
korkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi
minulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle
morsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden
juhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista
uskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä
nyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti
kalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin
äitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan
ystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova
haamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni
verestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat
ne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,
ahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä
mahtanee hän olla?
ANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?
CANZIO. Onko häntä nähty?
ANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen
käyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa
olevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?
CANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön
kuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,
olkoon kätkettynä mitä tiedätte.
ANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti
matkanpäässä.
CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?
Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan
lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.
Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,
mua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,
että Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!
unohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti
hymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen
huulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin
keskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan
haamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja
unohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa?--Hänkö julma? Enhän
ole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva
ei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,
joka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,
vapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon
raitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi
hänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista
huomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi
tulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse
julmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä
ihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se
ijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo
pääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.
(Rachel tulee vasemmalta)
RACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies
vai nainen?
CANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!
RACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä
kohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat
perille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne
alas hevosenrattailta.
CANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi
rukous. Mielitko sen täyttää?
RACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.
CANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.
RACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi
kirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka
elämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat
aina!
CANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan
ja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua
enään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?
RACHEL. Ettekö ole Romasta?
CANZIO. Minä olen Canzio.
RACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan
yhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,
koreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni
hänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy
muistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin
nyt. Hänen nimensä oli Canzio.
CANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.
RACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä
päivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka
jaksaa hän?
CANZIO. Ei yhtään hyvin.
RACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä
päässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.
CANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on
haireestansa tumma aavistus.
ANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.
CANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä?--Rachel, mikä
saattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?
RACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä
ikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen
sydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus
kamala.
CANZIO. Hyvin seliitetty!
RACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta
mikä riisti sen vasemman?
CANZIO. Sano.
RACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä
vasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.
CANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.
RACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo
leikkaava ääni ja tuli »mun sydämmeni karsinaiseen», mutta sieltä hän
välähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille
pannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...
Sormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä
kiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,
ihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja
povestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli
ohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.
Lelee, lelee, lelee!
CANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne
ylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan
syvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette
täyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?
RACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?
CANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.
RACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?
CANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!
RACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa
meressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein
hyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka
vartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin
korppien joukko.
CANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä
rosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin
armaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä
teos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?
Mariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!
Niin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka
päällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo.--(Ääneensä) Mariamne! tämä
ankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten
tuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna
pimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.
--Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)
Mariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä
rakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)
Mutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko
sanoa?--(Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!
MARIAMNE. Mitä tahdot?
CANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan
katsantos. (Mariamne menee oikealle.--Varro tulee periltä) Herra Varro,
mun isäni veli.
VARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.
CANZIO. Kunnian edestä kiitos.
VARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!
CANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.
VARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.
CANZIO. Sitä en tee.
VARRO. Uskonpa niin.
CANZIO. Väärin, väärin!
VARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA
ruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?
CANZIO. Keisarillinen rikos.
VARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin
tyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?
CANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.
VARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.
CANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka
kasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...
Mitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.
VARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu
lukemattomat kerrat.--Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa
hauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän
käsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän
toisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä
mahdan olla kirottu myös.--Mitä olisi tehtävänä nyt?
CANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä
vaikuttaa tyhjät sanat?
VARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos
jotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.
CANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa
murhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.
VARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan
yhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,
että löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse
tuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti
niinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,
sinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin
huhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin
nuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin
nuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen
katse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen
silmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen
rantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon
tassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,
synnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän
nyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen
ympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja
penikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,
että tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka
purema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta
tässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka
mieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini.--Herra Angelo,
käykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,
enpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki
vanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että
tyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,
vahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme
nähneet tänäpän hirvittäviä asioja.--Tehkäät niin hyvin.
ANGELO. Jättäisimmekö hänen?
VARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.
Ettekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,
sairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?
ANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua
en kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät
oikealle)
CANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa
sinua--Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,
että paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?
Päättömästi toimittu.--Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman
ja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,
alkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska
tapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,
ja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen
vakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta
epäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun
poveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;
kammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta
nimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu
kaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,
kaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,
tämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria
ikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska
muistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni
kaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän
vaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja
jyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman
lievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon
tähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!
hengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,
lausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi
kammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä
harjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta
kysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka
myöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki
aukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä
ystäväsi luokse?--Giovanni! Giovanni! Tule!--Missä olen huomena? Olenko
jo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen
ympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja
seisahtaa ovelle perillä)
GIOVANNI. Tässä olen, herra.
CANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro
kuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?
GIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.
CANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon
kaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.
GIOVANNI. Tahdotteko muuta?
CANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?
GIOVANNI. Aina ja täyden palkan.
CANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota
tämä kukkaro.
GIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?
(Ääneensä) Herra?