CANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.
CLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta
seisonpa kannallani toki.
ANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee
miekallansa taistelon)
CANZIO. Herra, mitä teette?
ANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän
horjuu ja miekastelee vaivoin.
CLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.
CANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä
jalopeuraa?
ANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella
erällä.
CANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.
CLAUDIO. En koskaan pelkuri!
CANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin
kiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa
miekkansa ja kaatuu)
CLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?
CLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni
kirjaan.
GIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.
CLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun
päältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt
sieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.
ANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!
GIOTTI. Uskollisuus itse!
CLAUDIO. Lohduta äitiäni.
ANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?
CANZIO. Tappanut Claudion.
ANGELO. Ja hänen äitinsä.
CLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan
tämän. (Gregorio tulee)
GREGORIO. Minä hänen tapoin.
GIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!
GREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta
ei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.
Tuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.
ANGELO. Oletko mieletön, poika?
GIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.
GREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat
minua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen
kunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka
annoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun
herrani.
ANGELO. Sinä viheliäinen!
GIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!
CANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!
GREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.
GIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.
GREGORIO. Heitä tervehdin.
CLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit
murhata sun herras?
GREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut
sulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän
kädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat
olitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua
löitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä
kostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin
hirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!
CLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?
GREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan
teille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis
kuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni
ja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion
linnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle
kärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin
puistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen
terävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi
kostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa
houreessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän
pian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion
vihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.
CANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!
GIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.
GREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan
juonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi
minulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.
CANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!
GIOTTI. Malta, Canzio!
GREGORIO. Tämä on totuus, totuus!
CLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua
vielä.
CANZIO. Minä olen sinun murhannut.
CLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä.--Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,
poistukaat meistä muutama askel.
CANZIO. (Eriks.) Marcia!--Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.
CLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat
käyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut
heidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä
tuijotellen)
CANZIO. Mitä tahdot sanoa?
CLAUDIO. Käy mua likemmäs.
CANZIO. Tässä olen; sano.
CLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?
Tahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi
vielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.
CANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni
päälle.
CLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana
mitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,
vaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota
vastaan kuin mies. Lupaatko niin?
CANZIO. Minä lupaan.
CLAUDIO. Hyvä!--Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli
ryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs.--
Sinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.
Minä kiitän sinua.--
CANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?
CLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.
CANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?
CLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani
työs ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus
parantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä
hautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä
nostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi
vetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,
onnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi
vannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme,--jona hetkenä tunsimme
toinentoisemme viipymättä--rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,
minä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista
pimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi
hänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;
mutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut
mitä sanoin.--Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.
Saata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,
hyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen
suosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.
Mutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta
asiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään
ilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on
kaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta
ja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,
vaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,
että silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten
vahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)
CANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?
CLAUDIO. Anna minulle kätes.
CANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!
CLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!
(Kuolee)
CANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!
GIOTTI. Mitä kuuluu?
CANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio
jää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)
ANGELO. Sinä olet jo kuollut.
GIOTTI. Hyvästi, toveri!
AANGELO. Hän oli mies.
GIOTTI. »Hyvä mies;» se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta
oivallinen kiitossana.
ANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?
CANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva
elämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,
koska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen
uhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin
Canzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,
hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun
ryövärnaisen helmaan!
ANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?
GIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.
CANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on
Canzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti
niin uljaasti tanterelle. Oivallista!
GIOTTI. Mitä haastelet?
ANGELO. Houritteko?
CANZIO. En.
ANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?
ANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun
lystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!
kohta on Canzio kaiken Italian syntipukki.--Mutta näinhän teen itseni
aina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko
ihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken
elämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?
Ja toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!
ANGELO. Niinmuodoin elää hän?
CANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.
GIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.
CANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.
ANGELO. Vimmattu seikka!
CANZIO. Niin on--Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri
hänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas
oman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä
seisomme.--Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä
pois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin
Alppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri
toimeliaalla tuulella.
GIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta
ystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen
äitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin.--
Tule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä
oikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin
kiivaita askeleita)
ANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.
CANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys
ja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin
oikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän
murheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla
häneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten?--Pakenisinko
hänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.
Rauhan? Niinkohan?--Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,
ainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin
öinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua
huutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin
eräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen
levotonna.--Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän
taivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun
silmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja
olentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä
Marciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean
temppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!
MARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!
CANZIO. Ken huutaa?