(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka
taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka
sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota
hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana
miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän
kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja
näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen
teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä
seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos
ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni
ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja
hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy
hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä
inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et
huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen
himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua
surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,
jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja
Claudio tulevat)
VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän
rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,
sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja
hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän
nuoriherra?
RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,
puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta
puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri
äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.
VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon
löylyä kaikkialta.
RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen
häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei
kaukana tästä.
VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!
olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä
toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti
paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei
auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa
kohtaan.--Mariamne parka!
RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä
loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä
vaivun hautahaani.
VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen
hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä
on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön
tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)
»Medchen, vein und sang,
Trallalaa!
Medchen, vein und sang.»
Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle
opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan
kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.
RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?
CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.
RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?
CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa
hän onnensa pois.
RACHEL. Jaa, sen tiedän.
CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.
RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.
Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.
CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,
joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.
RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan
taas?
CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.
RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka
kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa
mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.
CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,
ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.
VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on
syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on
mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on
varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,
on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.
RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri
ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten
jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.
Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka
kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän
tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen
jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.
VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!
CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys
Canzion surman.
RACHEL. Voi veljeäni!
CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos
viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)
Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja
musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa
viheliäinen itsemurha.
RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä
estääksemme kaikesta tästä?
CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.
RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.
VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme
vastaan vimmatusti.
CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme
matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä
lähettilääksemme?
VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme
kohtaan.
CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.
VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei
yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja
sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein
nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja
huokauksissa oljentelee.
RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä
yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi
kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän
käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja
silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.