Kolmas Näytös

(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)

RACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka

taitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka

sovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota

hän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana

miehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän

kotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja

näyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen

teen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä

seisahdat.--Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos

ainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni

ääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt.--Noo, onpa tosin korea ja

hehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy

hänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä

inhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et

huomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen

himojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua

surkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa.--Mitä olet tehnyt? Mutta voi,

jos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja

Claudio tulevat)

VARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän

rajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,

sataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja

hän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän

nuoriherra?

RACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,

puettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta

puistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri

äsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.

VARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon

löylyä kaikkialta.

RACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen

häiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei

kaukana tästä.

VARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!

olisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä

toinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti

paljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei

auta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa

kohtaan.--Mariamne parka!

RACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä

loukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä

vaivun hautahaani.

VARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen

hirteen.--Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä

on täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön

tähden, tytön ja viinin? (Laulaa)

»Medchen, vein und sang,

Trallalaa!

Medchen, vein und sang.»

Nyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle

opetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan

kohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.

RACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?

CLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.

RACHEL. Tosi kuitenkin.--Niin, mitä aattelet?

CLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa

hän onnensa pois.

RACHEL. Jaa, sen tiedän.

CLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.

RACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.

Kentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.

CLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,

joka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.

RACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan

taas?

CLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.

RACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka

kaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa

mun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.

CLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,

ihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.

VARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on

syventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on

mitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on

varustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,

on seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.

RACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri

ikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten

jyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.

Niin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka

kääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän

tehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen

jättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.

VARRO. Mitä hulluuksia! Höh!

CLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys

Canzion surman.

RACHEL. Voi veljeäni!

CLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos

viivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)

Oi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja

musta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa

viheliäinen itsemurha.

RACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä

estääksemme kaikesta tästä?

CLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.

RACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.

VARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme

vastaan vimmatusti.

CLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme

matkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä

lähettilääksemme?

VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme

kohtaan.

CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.

VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei

yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja

sillon vaikenee ritarikin povessani.--Minä saatan hänen tänne oikein

nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)

CLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja

huokauksissa oljentelee.

RACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä

yhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi

kauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän

käymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja

silmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.

Canzio; Selman juonet · 第 10 / 48 题