(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)
PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni
tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.
MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka
korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta
julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,
mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on
linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme
tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin
olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että
hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä
myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat
katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta
visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista
onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka
tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,
vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio
katselee häntä kummastuen)
CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
MARCIA. Kenties erehdytte.
CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
CLAUDIO. Te elätte siis?
MARCIA. Sen näette.
CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?
MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te
olette murhannut.
MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on
puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä
luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana
kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää
että äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,
kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä
kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
CLAUDIO. Sitä en tahdo.
MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
ritari?
CLAUDIO. Minä toivon niin.
MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...
CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja
toista.
MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
Vincentio oikeammiten oli?
CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.
MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.
CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?
MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.
CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.
MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,
ja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin
vankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme
toki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,
sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.
Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän
sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian
vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun
leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin
rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja
turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein
heille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului
muutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,
surmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo
sekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.
Ja sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.
CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.
MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,
siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten
metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin
täynnä murhetta ja vimman kamppausta.
CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan
peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en
poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette
tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta
eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku lähestyy.
Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
nainen! (Canzio tulee periltä)
CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen
Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta
kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja
Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko
siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme
nyt?
CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa
sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava
loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.
CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
CLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.
CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään
kukkaskohtuun.
CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin
kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
huulilta. Oi kuinka tuskallista!
CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
kyynelsilmänen lapsi.
CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen
isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin
lapsena ennen?
CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
aattelet sinäkin samoin.
CLAUDIO. Nyt erehdyt.
CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä
kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain
muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa
ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden
nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,
esimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä
verraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta
eipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan
kaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin
uskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme
kuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja
kaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais
arvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden
katovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella
alas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,
taistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta
kirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos
niin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää
sen.
CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt
logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin
äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin
sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun
valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et
olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana
häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän
toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei
tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.
Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman
juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan
tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen
joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta?--Kas tässä
lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin
tällöin? Eikös niin?
CLAUDIO. Niin on.
VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?
CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.
VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?
CANZIO. Se ei ole tapani.
VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.
CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?
VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
tuossa?
CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.
VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita
kapriisiä, mun ystäväni!
CLAUDIO. Sitä en usko.
VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa
ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
CLAUDIO. Sitä en tiedä.
VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän
salaisuuden ulos?
CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni
keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon
sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista
viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;
ja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas
vie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on
vieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin
syytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme
tässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen
kisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä
kolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien
piirissä?
CLAUDIO. Sitä en tee.
VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
VARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?
CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä
että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen
tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja
mitä sanovat runoniekat?
CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja
teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä
koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!
VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!
Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella
hummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta
tähänpäivään asti.
CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.
VARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?
CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni
kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
munsieur Kainin päivistä.
VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!
CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
kiihoitettu.
VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?
CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
teille.
VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
oikealle)
CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,
koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa
ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,
koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,
mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on
syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?
Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin
takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana
asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle
kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta
suvusta, niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja
tule sitten ilosena seuraamme. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana
loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi
syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi
mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin
onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten
äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti.--Mutta
mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski
joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni
oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni
mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten
tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja
koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.
Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja
hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee
mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on
ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;
emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta
onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja
otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi
heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa
katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
tulevat)
MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?
MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten
hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo
mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,
kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa
hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä
sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,
ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.
CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
ja hyviä kuin te.
RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
tässä asiassa olen kovin utelias.
CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.
RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.
CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
kuultella mitä sanon?
MARIAMNE. Sen lupaan.
CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?
MARIAMNE. Sen teen.
CANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?
MARIAMNE. Ole rauhassa.
CANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon
huomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.
RACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton
sulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen
sydämmen iskut.
CANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,
palvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,
Jumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja
krysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan
ihanata uskoa näin.
MARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?
CANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten
tarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on
katonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä
elämä ja luonto.
RACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut
niin? Mitä uskallat sanoa?
MARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän
hänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.
CANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme
yhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.
MARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit
rikki meidän liittomme.
CANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien
onneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.
RACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,
Canzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä
väkisten helmassansa)
MARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.
RACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!
MARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?
CANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.
MARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.
CANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.
RACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!
MARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko
mun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?
CANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.
RACHEL. Haa!
MARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua
taas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko
koskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä
kirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?
CANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä
sokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,
ottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä
järjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa
hääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.
MARIAMNE. Oikein, Canzio!
CANZIO. Oi, älä virnistele!--Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä
liittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä
auringonkierrosta enemmin kuin minä.
MARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.
CANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni
onnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?
RACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain.--Mariamne
kalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun
otsaas?--Kalvea kuin kuolema itse.--Laske mun käteni sun otsalles.
MARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.
RACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,
jyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja
vuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä
Mariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,
silittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)
CANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle
olen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida
enään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.
Tehty on tehty.--Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja
uneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä
kenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani
terästetty.
MARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten
otsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet
tehnyt? Canzio!
RACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen
käymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä
vaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,
Mariamne?
MARIAMNE. En rukoilla häntä.
RACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,
joka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää
sydäntänsä.
MARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!
CANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!
RACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,
Mariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!
Sinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella
voimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)
Canzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista
Mariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka
kerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja
kultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?
CANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.
RACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua
katsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.
MARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on
toinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa
mailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,
Canzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,
jossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä
kultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot
aurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua
palvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen
haamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen
liekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!
RACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös
Rachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,
kallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa
hänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.
Enkö ollut sinulle raskas nostaakses?
CANZIO. Et.
RACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen
käymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei
olekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu
kohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me
olimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit
onnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs
onnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet
silmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden
muassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni
paras, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme
vallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,
vetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes
vaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme
varten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi
johtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä
riehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa
herjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!
meidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja
sinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja
hirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen
velkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä
isiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä
jumalten suurimpaan kostoon.
CANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja
vielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti
Dijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän
Octavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,
minä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan
aina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei
tehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten
ansioluettelo armottoman suuri.--Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot
taivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä
Marcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on
sydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)
Vaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,
jalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?
MARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen
divanille; Mariamne menee ulos periltä)
CANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.
MARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.
CANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!
RACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.
Minä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?
»Terve, armoitettu!» sanoi enkeli Gabriel.
MARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.
RACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli
linnanherran sydämmen herra?
MARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.
RACHEL. Morsian Barbariasta.
CANZIO. Parman kaunis tytär!
RACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.
MARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä
polkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne
komean linnan.
RACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.
CANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.
RACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä
tarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan
maahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,
tahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein
edestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko
moittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja
joutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä
rynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,
ihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa
nöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja
tämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin
hänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä
ruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.
MARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!
CANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,
Jumal' avita! sitä en tahtois.
RACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä
hunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku.--Mitä
lausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun
ylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,
kurja morsiuskunta.--Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään
kirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän
ympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa
kaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)