VARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.
MARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?
VARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman
hentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.
MARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.
CLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo
mahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos
on teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,
toivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle
hän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän
unohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on
hänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,
viettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön
lapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,
pimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni
hän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska
hourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,
sillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.
Sillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut
osaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin
ja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä
tarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä
on teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen
rauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.
MARCIA. Millä keinolla, mun herrani?
CLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat
itsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me
tahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin
herttaiseksi kuin mahdollista.
RACHEL. Sen lupaamme.
VARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.
MARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä
ryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja
siinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota
aiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
CLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.
MARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,
että lempi myhäilee järjen päätteille täällä.
CLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein
katumuksen katkeruus.
MARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä
sydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka
seuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka
uudistetut kerrat äitiksi päätyy.
CLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.
Paetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen
tiellenne myötä.
VARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan
hengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla
teidän suojeleva ritarinne.
MARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.
VARRO. Ah! suokaat anteeksi.
MARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.
VARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te
leikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte
jyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan
viskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)
Pidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.
MARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.
RACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan
nimessä!
MARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama
tunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä
rukoilette?
RACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,
hyvä vaimo!
MARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,
tehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät
onneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä
taivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?
RACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan
kadotukseksi.
MARCIA. Täällä mennään myös »suoraa tietä helvettiin», miksi ei siis
kaartain taivaan kirkkauden läpitse?
VARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.
MARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan
nektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä
julkeus!
CLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.
MARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle
sisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!
VARRO. Haj djaj!
CLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!
MARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani
rohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte
Albericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa
teille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä
äänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.
CLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.
MARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän
ystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,
kerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.
Ryövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä
kaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen
loalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,
ilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät
salassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa
ei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu
täältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on
onnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen.--Marcia kovemmalla
äänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.
VARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:
En tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun
ritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin
kunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka
hän kerran antoi puhtaalle immellensä.
MARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis
häntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon
rannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte
poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.
VARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden
Claudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me
rukoilimme turhaan.
RACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.
Mutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.
Kuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen
lupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo
sydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,
ympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani
omaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti
leukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon
menneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin
lähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian
maata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä
Canzion vintiötyötä.
MARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee
vasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)
RACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun
portille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.
MARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?
CLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä
huoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa
perkele.
MARCIA. Mitä enemmin vielä?
CLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden
Claudioo)
CANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!