CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.
CANZIO. Tässä olen, Claudio.
CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?
CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.
CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
yhteen ryövärten kanssa?
CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
silmissäni ankaran kylmäksi.
CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista
tienoista?
CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja
lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä
lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
tervehtimään heitä.
CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun
Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin
ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi
entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa
sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan
sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni
taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
Rachel ja Mariamne tulevat)
RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
onnellinen, mun armas Canzioin?
CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
RACHEL. Mikä ilon hetki!
MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!
CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet
onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa
himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni
ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä
villisti tuijottelee alas maahan?
CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
RACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen
tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?
MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.
CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!
RACHEL. Canzio!
CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,
ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea
ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka teen?
Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
tilan.
RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan
Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees
äitillisen ääneni.
MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
RACHEL. Hiljaa, Canzio!
CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani
pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua
vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun
sydämmeni on rikoksesta vapaa.
RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.
MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.
RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.
MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.
RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.
MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.
RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.
MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!
RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!
CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta
minä olen onneton.
RACHEL. Sinä olet onnellinen.
CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja
autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.
RACHEL. Taivaan Jumala!
CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
Rachel, ota pois sun kätes.
RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
kadehtien riemumme hämmentää. Sano!
CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)
RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?
MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?
RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?