RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
(Menee oikealle)
RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä.--Canzio
ja Marcia tulevat vasemmalta)
CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä
otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana
nuorukainen!
CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin
tietoa teidän kodosta ja suvusta.
MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
maanpakoon kuin uskollinen morsian.
CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,
niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti
yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja
kurjuutta kärsivä leski?
MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin
häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,
jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren
kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme
Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta
kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä
taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin
parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan
rannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo
melkein raueta alas, kohtaissani teidän.
CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
huoneessanne morsian?
CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen
tein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri
ihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka
toimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon
taistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä
mahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten
juhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi
näkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka
ihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön
sitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen
vaivun.--Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni
eksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana
vaeltaja!
MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?
CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on
ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen
ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on
tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden
tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän
pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa
nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi
hänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken
onnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
MARCIA. Hän on teidän orjanne.
CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:
yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,
mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään
ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
käykämme esiin.
MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne
keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.
MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti
oikealle)
CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän
sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin
kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi
viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja
kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun
sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä
lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme
myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä
kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi
tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta
mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme
ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee
käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta
nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.
(Claudio tulee.)
CLAUDIO. Terve, Canzio!