Nämä vuokrahuoneet, joita kohta kymmenen vuosikierron kuluessa olen
opetellut nimittämään kodiksi, sijaitsevat hyvin lähellä muuatta
Helsingin poliisiasemaa ja raitiotiepysäkkiä. Ne tuttavat, joilla on
asunnostaan käsin epämukava liikenneyhteys keskikaupungille, voivat
välistä kiitellä tätä mukavuutta.
Kieltämättä vaikuttaa raitiovaunun merkinantokellon sirkusmainen hälinä
ja kiskojen kitinä tämän kadun kulmauksessa toisinaan minuun kuin
juoruava toveri, joka on perillä kaupungin kaikista uutisista, niistä,
joihin aamulehdessä ehdin päällisin-puolin tutustua. Saatan kuunnella
sitä laitettuani lapset nukkumaan ja asetuttuani viereiseen huoneeseen
(jätä ovi rakoselleen, äiti!) parsimaan. Niin istun ja tunnustelen
vaistomaisesti kaupungin suonenlyöntiä ja ehkä salaa toivon, että
minun ei tarvitseisi aivan tässä määrin kieltäytyä nauttimasta sitä
monipuolista kuultavaa ja nähtävää taidetta, jota tänäkin iltana siinä
ja siinä juhlahuoneistossa siihen ja siihen hintaan on tarjolla. Mutta
sellaista varten pitäisi esiintyä niin ja niin pukeutuneena ja... ?
Taas tuota kamalaa kirkumista, jota vaunun ulinakaan ei voita ja johon
en jaksa koskaan tottua.
Siellä taas retuuttavat poliisikamariin...
Onneksi lapset jo nukkuvat.
Tienneeköhän tuonkaan ihmisen äiti, että hänen ehkä ainukainen
lapsensa...
Samassa kaupunki lakkaa minulle humisemasta. Muutan kahdenkymmenen
vuoden takaiseen aikaan ja etäiselle maaseudulle.
Valkoinen lumi verhoo metsät, viljelysalat ja ajotietkin, joilla
aniharvoin heläjää rahtilaisen kulkunen.
Lapsen on ollut päivän mittaan hauska kurkottaa ikkunalasin alasyrjän
välkkyvien kidekasvannaisten yläpuolitse mustanvalkeita harakoita. Ne
ovat näyttäneet niin kookkailta — varmaankin vilusta höyhenet pöyryssä
— kun ne ovat tanssineet parittain lapioiduilla pihapoluilla ja
nokkineet rikkoja.
Nyt jo paksujen nietosten töyryillä hehkuu iltaruskon punerrus,
jota vastaan varjot paikoitellen esiintyvät häikäisevän sinervinä.
Ne todistavat lumen puhtaudesta ja tammikuisen pakkasen kovuudesta.
Kaukaisen ilmanrannan kattaa ylt'yleensä harmaa kylmän huuru. Siitä
alkaa kellanpunainen päivänlaskun väri, joka vähitellen kalpenee ja
kaikki keltasiniset vivahteet läpäistyään vihdoin asettuu korkealla
taivaalla syväksi ja kuulakaksi sineksi. Siellä jo tuikkii muutamia
tähtiä, ehkä kuukin, vaikkei sitä näe juuri tästä ikkunasta.
Isä on matkoilla eikä palaja ennen huomista. Ruokajärjestys ja
muu elanto on siitä syystä ollut koko päivän rempallaan. Äiti on
kirjoittanut kirjeitä ja rapsutellut salaperäisen kellastuneita
papereita ja valokuvia »klaffipiirongin» norsunluunupeista
liikuteltavissa lukuisissa pikku laatikoissa, joista muuan tallentaa
hänen morsiusseppeleensä ja isän napinläpikukan. Iso sisko on niin
innostunut käsityöstä, että lapsi vasta kaikkein kauneimmilla
hyväilynimillä saa hänet taivutetuksi lähtemään kanssaan luistelemaan.
Heidän yksinäinen luistinratansa on vaatinut heiltä paljon vaivannäköä
pysyäkseen käyttökelpoisena, vaikka se on vain kuin kolmisen metrin
levyinen ja pari sen vertaa pitkä kaukalo pienen putaman jäällä kauniin
koivikon ja tiheän pensasviidan kätkössä. Puiden oksat näyttävät monin
verroin luonnollista paksummilta, niin runsaassa ja kuun paisteessa
ihan sädehtivässä kuurassa ne ovat.
Liekö mikään niin kumma kuunneltava kuin tyven talvinen ilta.
Kevätilta värähtelee. Kesäilta on täynnä elävien olentojen ääntä.
Syysillan pimeydessä luonto riisuutuu milloin hiljaa suhkien, milloin
tolkuttomasti vastaan hangoitellen kuin unillaan oleva lapsi.
Mutta tämmöisenä talvisena iltana ei edes kuusten latvoissa käy
tohina. Ilta on nyt luovuttanut puhevuoron ihmiselle ja tuntuu
henkeään pidätellen kokoavan niitä viestejä, joita ihminen sen
herkästi kantavassa selkeydessä hurmioituneena kuiskaa päin kuuta ja
tuntemattomia tähtiä.
Lapsi ei osaa sitä kaikkea tutkistellen arvioida. Hän yksinkertaisesti
vaistoaa, että hänellä on hyvä olo. Juuri sellaisenaan täyttynyt päivä,
jollaiseksi hän sen aamulla herätessään aavisti.
Mutta viimetingassa uhkaa lapsen kauniin päivän ilta kuitenkin särkyä,
kun hän luistelemasta palattuaan tapaa äidin kyynelöimässä.
Hereät vedet kierivät äidin poskilta helmaan. Hän soittaa
urkuharmoonia, veisaa huojuen tahdin mukaisesti ja välistä kumartuu
vilkaisemaan nuotteja kynttilöiden lepattavassa valossa. Lasikakkarat
kynttiläin juuressa täräjävät ja pärräävät myötätuntoisuudesta.
Äidillä on tapana näin isän poissa ollessa päästää valloilleen
herännäisen kotinsa kaiut — syvästi soitannollinen isä ei oikein
siedä niiden usein mitätöntä sävelrakennetta — ja sydämen kyllyydestä
selailla kuluneita kirjoja »Matkalauluja» ja »Pilgrims harpan». Äiti
laulaa:
Miss’ on tän’ iltana lapseni,
hän lapsi mun lempeni,
hän valoisa tuonaan toivoni
ja laps’ rukousteni?
Oi, missä on lapseni,
oi, missä on lapseni?
Hänt’ hellivän
minun tietävi hän.
Oi, missä on lapseni?
Äiti laulaa kaikki säkeistöt, joista jokainen loppuu samaan hätäiseen
»oi, missä on lapseni?»
Lapsesta tuntuu äidin laulu aiheettoman raskasmieliseltä. Siitä
ikäänkuin tulvehtii merkillisen syyttävä kysymys kaikille niille
lapsen veljille ja sisarille, jotka ovat kaukana maailmalla eivätkä
tänä lumoavan kauniina iltana pääse kotiin ilmoittamaan mitä tekevät.
Lapsi on vakuutettu siitä, että tämmöisenä iltana ei voida tehdä mitään
pahaa. On hän kylläkin kuullut puhuttavan paholaisista, joilla tuulissa
valta on, mutta nyt ei edes tuule.
Lapsi ei saata rauhoittua, ennenkuin on pyytänyt ja saanut kuulla äidin
tyynnyttävimmän sävelen. Se on laulu murheettomista kaarneen pojista ja
pienistä kedon liljoista, jotka taivasta silmäillessään saavat Jumalan
huoltajakseen.
Ikäänkuin loppusoittona itkevän äidin laulelmista, jotka ahdistaen
valuivat silloisen lapsen avoimeen mieleen, käväisee nyttemmin tavan
takaa tunnossani merkillisen liikuttava värinä. Mitä se mahtaa kärkkyä
minulta...
Varmaankin siitä pääsisin, jos vieläkin kykenisin uskottelemaan
itselleni, ettei näin kimmeltävän aineettomana kuudaniltana kenellekään
ihmislapselle mitään surkuttelun arvoista tapahdu.