— Äiti, katso! Pululla on viiva suussa.
— Viiva kyyhkysen suussa, tosiaankin. Kuinkapa sinä kaupungissa
kasvanut piirtäjän lapsi tuntisit heinäksi tai oljeksi tuollaista
kuivaa viivaa ja mistä tietäisit miten sitä nimittää. Yhteisellä
nimellä voit, jos muistat, sanoa niitä korsiksi.
Sääli lasta, sääli minua.
Kun minä tuonnottain Töölössä kävellessäni sivuutin heinäkuorman, olin
ilmisissäni näkevinäni kotoisen Saunaniityn, kukkarikkaimman kaikista
tuntemistani kedoista, jossa tuollaiset viivat vihantina huojuttelivat
heleitä kukkatupsujaan. Kaikki olivat tallella ylhästä nurmikaunokista
vaatimattomaan musta-apilaaseen.
Ikävä kyllä minunkin piti sitä ihanuutta tuhota. Olin heinättäjä
toisten samallaisten joukossa ja meidän naurumme helisi. Ken hajoitteli
illallisia rukoja riepoitellen päällimmäiset kahmalolliset paksummaksi
karhoksi ja pohjimmaiset, kosteassa lämmössä tummuneet tötkyt aivan
ohuesti. Ken veti luokoa edellisen päivän niitoksella. Minä niitin
herskeästi katkeavaa, juurelta vielä aamukasteista nurmiheinää
lapavarteen nidotulla näpäkällä viitakkeella, jota kylläkään en itse
osannut teroittaa, mutta veli tai muut miehet avustivat naisia siinä.
Kullakin miehellä oli kovasin lapikkaan varressa. Kilvoimme, kuka
jaksoi huidella leveimmät laistit silti toskaamatta ja jättämättä
jälkeensä pitkää sänkeä. Välistä minäkin uhossani unohdin varovaisuuden
ja surautin näpäkkäni avoteräiseksi maakiven selkäpiissä. Osasi se
tylsyä myös keltiäispesämättäässä.
Päiväläiseukot kinastelivat keskenään haravista. Talon oma väki ja
piiat olivat muka ehättäneet valikoimaan itselleen parhaat ja kevyimmät
ja jättäneet heille pii-rikot tai sitten känsäiset ja karheavartiset,
joista sai tikkuja peukalohankaseen.
Sitten saivat viekkaudella jätetyksi minut heinäsaarekkeeseen,
sellaiseen niitoksen rannasta lohkaistuun kukkatäplään. Siihen minulle
tavan mukaisesti koettivat keksiä huutaa nimeltä heiliä avuksi »hei, Se
tai Se auttamaan meidän neitiä saaresta!» Eikö näet saaneetkin verta
sävähtämään poskipäille. Minun taisi täytyä sitä salatessani kumartua
etsimään kiven kupeelta mansikkaa sellaisten tahmeitten ja leikkaavasti
tarrautuvien mataroiden seasta, jotka olivat kosteita valkoisesta
kuohasta, jota kansa nimittää käärmeen syljeksi.
Iltarupeamalla olivat kahdesti kouhotellut karhot jo kahajavan kuivat
ja aamullinen luoko vedetty. Kun rukosi kuivat heinät sai ne sitä mukaa
kantaa sapilailla pieneen Pajalatoon. Isoon latoon vedettiin kahdella
hevosella kylvöheinää peräpellon haasiasta. Oli niin kiire ja häpläkkä,
ettei tahtonut malttaa kunnollisesti kerätä rippeitä ja rukojen
pohjallisia, sillä Tölpän salolla näkyi satavan.
Meille näkyi sateen uhka aina ajoissa, jo silloin, kun sen harmaa
rintama ei vielä ylettynyt oman pitäjän alueelle. Suuri salo piiritti
meitä meren tavalla, laajimpana lännessä ja etelässä, joiden
auerhämyisiin kukkuloihin laskettiin olevan matkaa viisikin penikulmaa
linnuntietä. Maisema oli sininen ja synkkä. Ei olisi luullut siihen
kätkeytyvän viljelyksiä ja ihmiselämää kiihkoineen. Vähäinen järvi
ja mutkitteleva joki yrittivät pilkkeellään turhaan sitä elähdyttää,
niitä tuskin huomasi muulloin kuin iltaisin, jolloin kaiken veden
ylle nousi satumainen sumu. Se kartoitti kaikki joen polvekkeet ja
ilmaisi piilossa pysyttelevät kymmenet salolammet ja lelluvien rämeiden
mustavetiset silmäkkeet.
Milloin ei ollut niin väliä sillä satoiko, vai paistoi, silmäilin
mielelläni saderintaman tai pilvien varjojen matkaamista vaaralta
vaaralle ja valon kummallista taittumista taivaalla, joka toi mieleen
perheraamatun puupiirroskuvien taivaat. Mutta nyt ei joutanut avosilmin
uneksimaan. Nyt jo pilvenhattarat sähköisinä hieroutuivat meidänkin
kylän kohdalla. Toivoimme niiden painuvan tuulen alle, niinkuin sitten
tekivätkin. Muutaman laide vain ropsautti sen verran vettä, että
haravan varsi parahiksi kastui ja hätäisimmät naiset saivat aiheen
hakea suojaa ladosta.
Me nuori väki sitävastoin painausimme makeatuoksuisen haasian juurelle
ja kujeillen näpsäyttelimme toistemme vaatteille vihreitä ja vilkkaita
heinäkirppuja. Sadepisarat kimaltelivat ihmeen kirkkaasti, kun aurinko
taas pääsi puikahtamaan pilvestä. Ja meidän silmissämme varmaankin
loisti levätessä hujautetun laulun lämpö:
Lähdetäänpäs niitylle,
sun saarianna niitylle,
niitä ruohoja leikkaamaan- maan- maan,
niitä ruohoja leikkaamaan.
Siellä kohtasin minä ystävän,
sun saarianna ystävän,
joka vaati mun seisomaan- maan- maan,
joka vaati mun seisomaan.
Kysyi rakastatkos minua?
— — —
Näinköhän enää ikinäni tarvinnen liehua heinänkorjuussa. Pakottaudun
ylimielisesti hymähtämään muistellessani niittykukista punomaani
seppelettä tyhmänrohkeilla kulmillani. Olen ihailevinani jalostettuja
kauppakukkia ja myönnyn muiden lailla seuraamaan kaikkivaltiasta
etikettiä, joka määrää: »elävä kukka on hienoin koriste, sitä saa
käyttää vain kaikkein juhlallisimmissa tilaisuuksissa ja silloinkin
on tarkoin varottava ettei vanhahko nainen valitse itselleen liian
huomattavaa...»
Ei ole nykyisellä päivätyölläni enää sellaista määrätietoisen ehyttä
ja samalla kuitenkin niin nuorekkaan huoletonta sävyä. Minulla on
sen sijaan paljon muuta, jota en silloin kyennyt kuvittelemaankaan.
Tyytymätön? Tuskinpa.
Silloin vain, kun sattumalta sivuutan heinähäkin, saatan tuntea
nykyisessä viivojen maailmassa sisäisesti häilyväni niinkuin häilyy
viikatteen tiessä katkaisematta unohtunut yksinäinen heinä.