Harvoin olen tukalankaan työpäivän päätyttyä niin uupunut, etten
muistaisi toivoa yöksi uneksumista.
Unet maksavat koron kanssa (usein säälittävän tyhjiltä) päiviltä
velkomatta jääneet saatavat. Eihän unista tarvitse olla vastuussa
kenellekään, johdattivatpa ne hyvään tai pahaan. Niille on pakosta
antauduttava ja tehtävä ja tunnettava, mitä ne kulloinkin vaativat.
Mutta aina ei valveillaolosta pääse heti siirtymään uneksumiseen.
Uni suvaitsee odotuttaa itseään. Niitä hetkiä muisti kiiruhtaa
käyttämään hyväkseen ja edullisessa pimeydessä se kehittää lukemattomia
jäljennöksiä menneistä öistä.
Niiden lukuisuuden tähden minun on vaikea valita yhtä edelle muista.
Semminkin kun niillä kaikilla, niinhyvin lapsuuteni viattomilla
tapahtumilla kuin nuoruusvuosien haparoivilla seikkailuilla, tuntuu
olevan soveltuva kiinnekohta tähän nykyhetken yöhön, jossa kuulen
lasteni keveän huounnan niiden isän tasaisen kuorsuun ja pärsäämisen
lomissa; noiden lämpöisten olentojen, joille luulen olevani
korvaamattoman tarpeellinen. Se luulottelu kaunistaa arkisen touhuni ja
antaa parhaan väliaikaisen vastauksen kyselyyn »mitä varten elänen».
Vaikka muistan kyllä samalla eläväni kuollakseni, kerran, ehkä piankin.
Niinkuin ovat kuolleet esi-isät ja viimeksi oma isäni.
Näin joudun tarkastamaan viimeistä lapsuuteni kodissa viettämääni yötä
ja sen seurauksia.
Isäni lepäsi silloin jo kohmettuneena ruumiina kylmilleen jätetyssä
nurkkakamarissa. En nähnyt isäni sammumisen hetkeä. Vasta kuolinsanoman
saavuttua pääsin lähtemään matkalle.
On toki hyvä, kun on huoneita, että eivät ole tarvinneet viedä häntä
aittaan tai riiheen, ajattelen astuessani muinoin niin kodikkaasti
tupakansavuisen isän asuinsuojan läpi nurkkakamariin etsimään ja
saamaan ruumiilta sitä, mitä hämärästi aavistin odottaa: kuolemanpelon
poistumista.
Harvoin saloseudulle eksyvät ansarikukat ympäröivät lujapiirteistä
vanhusta vihkoina ja seppeleinä, joista monen nauhoissa on luettavissa
omistus »isälle ja ukille». Onhan hän neljäntoista lapsen isä.
Huomenna hänet tämän pitäjän kirkossa siunataan ja sitten oman
toivomuksensa mukaisesti viedään kauas Hämeen multiin.
Täkäläinen koti on pian häviävä, kun ei ole pieniä lapsia, joiden
tähden leskelle tarvitseisi myöntää armovuosia.
Sukua on paljon koolla ja se jo suunnittelee tulevia oloja ja
järjestelee yksityiskohdittain huomisia hautajaisia. Äiti pysyttelee
vuoteessa lepäämässä ja valikoi sopivia virsiä, se on hänestä tällä
hetkellä tärkeintä. Hän näyttää leijailevan uskonsa siivillä korkealla
inhimillisen surun syvänteiden yläpuolella.
Isä on mielestäni niin kovin yksinäinen, vaikka me lapset olemmekin
pistäytyneet hänen luonaan hetkittäin illan kuluessa, me, joissa hänen
verensä rahtu toistaiseksi kiertää. Mitä kukin tuntenemme...
Yöksi sytytetään pitkät kynttilät pitämään isälle seuraa. Niitä ei
nukuta ja raukaise niinkuin meitä ihmisiä. Meidän keskuudessamme
toistuu lakkaamatta Getsemanen yö. Ja epäesteettistä kuolemaa väistämme
kammoksuvina.
Merkillinen yö.
Lapsieni syntyessä olin kokenut jotenkin samaa, sanoisinko kohtaloon
alistumisen tuottamaa onnea. Alistumiseni palkittiin uskomalla
huostaani vastasyntynyt elämä. Samalla heräsin huomaamaan jokaisen
ihmisen syntyneen, jokaiselle tapahtuneen saman ihmeen. Ennen en ollut
sitä tajunnut, vaikka olin nähnyt paljonkin vastasyntyneitä. He olivat
olleet pelkkiä vastasyntyneitä, ei muuta. Samoin nuoruudessani näkemäni
kuolleet, joukossa pari omaistakin, olivat olleet pelkkiä kuolleita,
auttamattoman onnettomuuden kohtaamia, joita itki ja hieman pelkäsi ja
tuntui helpotukselta, kun tapahtumasta oli kulunut niin pitkä aika,
että puhuessa ei enää tarvinnut kutsua kasvoilleen juhlallista surun
ilmettä.
Vasta tähän kuolemaan pääsen tutustumaan.
On kuin isä olisi entistä lähempänä minua vikoineen ja ansioineen.
Välillämme on veren sidettä vahvempi kiintymys, joka ei hölly siitä,
vaikka emme tästälähtien voi nähdä ja kuulla toisiamme. Hänessä on isän
osuus kutistunut ja ihmisen osuus laajennut.
Miksi kutsuisin häntä takaisin tuskiin — kun itsekin inhoan
ruumiillisiä kärsimyksiä — ja murheisiin, joita hänelle oli sälytetty
hyvinkin painava kantamus, kun hän itse mielellään luopui elämästä,
joka kuitenkin aina oli hänestä sisältörikas. Kyynel pois. Mieluummin
iloitsen. Olenhan saanut häneltä lähtölahjaksi tämän, jota vailla olen
näihin asti elänyt: tunnen tavanneeni soittimen matalimman äänen.
Olen ymmärtävinäni sen hymisevän minulle, että vaikka ihmisen onkin
turha yrittää ratkaista elämän ja kuoleman probleemeja, niin hänen
suodaan luoda oma ajallinen laulunsa. Tehköön hän sen rehellisesti.
Harjoitelkoon hän sitä laulamaan puhtaasti ja täyteläisesti. Siitä
riittää yllin-kyllin työtä pitkäikäisimmällekin.
Tiedän ajatusteni joissakin kohdissa poikkeavan isäni
maailmankatsomuksesta, mutta en voi sille mitään, että hänen tomunsa
sellaisia minussa herättää.
* * * * *
Vielä toisen yön seurasin isäni ruumista pyryisten lumimaisemain halki
touhkasevassa junassa.
Juna vaihtoi ketjuunsa kuusilla merkityn ruumisvaunun minulle tutulta
pikku asemalta, jonne poskipäitä leikkelevästä helmikuisesta viimasta
huolimatta oli kerääntynyt sankka parvi isän seurakuntalaisia.
Siellä oli laulukuorokin, joka viritti saattuetta vastaan Lauri Ikosen
tunnelmallisen »Unta, lunta». Asemanpuoleinen pitäjä, kehittyneempi
kuin kirkonkylä takalistoineen, oli nyt isän kuoltua pääsevä eri
seurakunnaksi. Jakohanke oli jo aikoja sitten vahvistettu ylemmissä
paikoissa. Olivat vain saaneet kyllästyksiin asti odottaa vanhan
rovastin kuolemaa.
Meitä ihan nuorimpia vainajan lapsia, jotka olemme Karjalassa kasvaneet
ja sieltä jo ehtineet vieraantuakin, tuli joku joukosta kättelemään.
Vähimmästäkin tuntemisen merkistä ailahti lämmin läike kummankin
jälleennäkijän sydänalassa. Puristimme moniaita käsiä. Kuulimme
moniaita välittömästi ilmaistuja surunvalitteluja, joista erikoisesti
jäi korvissani kaikumaan erään sokean vaimon omituisen syvämielinen
toivotus jollekin sisaristani: »onnee vuan surullenno!»
Sitten tuli juna ja vaihtoi kiskojen älistessä peräänsä ruumisvaunun.
Vihellys. Nykäisy. Hehkuvasilmäinen veturi lähti tempomaan taakkaansa
niinkuin minä omia avuttomasti töksähteleviä ajatuksiani.
Asemalle jäi virsi vierimään, hatut ja liinat liehumaan ja häipymään
pimeyteen sumentuvalta katseeltani.
Niin alkoi kauniin Karjalan ja kodittoman minun välinen taival ujua yhä
pitemmäksi ja suloinen haikeus valtasi mieleni.
Samalla pisti melkein kuin väkäsenä tunnossani tietoisuus siitä, että
isäni ei ollut jaksanut lähes kolmikymmenvuotisen toimintansa aikana
täydellisesti sulautua Karjalan herkkämieliseen rahvaaseen ja että hän
halusi luittensa maatuvan muualla. Kunnes samassa tajusin itsekin hänen
laillaan pysyväni ikäni kaiken muukalaisena nykyisissä oloissani, jotka
erottavat minut kotiseudusta.
Kiintymys kotiseutuun, sinänsä aito inhimillinen tunne — tosin usein
itsekkäästi ja puolueellisesti liioiteltu — on varmasti ihmisen
henkisen viljelyksen taajajuurisimpia kasveja. Jos sitä rupeaa
nyhtämään pois, nousee mukana helposti se mehevä ruokamulta, joka
elähdyttää arimpia ja harvinaisimpia hedelmiämme.
Niinpä kasvakoon ja rehoittakoon minussakin, jos on kasvaakseen ja
rehoittaakseen, hoen itsekseni, kun unta odotellessani viihdän mieltäni
tuijottamalla menneeseen aikaan kuin panoraamaan, jossa ohitseni lipuu
milloin maisema, milloin ihmiskasvot.
Juuri sellaiset tuokiokuvat ovat opastaneet mielikuvitustani
hahmoitellessani tämän kokoelman tarinaluonnoksia.
Huomaan kyllä, että niissä ei esiinny yksikään verevä turpeenpuskija
eikä hellästi lempivä neito tai nuorukainen, niinkuin yleinen maku
kai vaatisi. Eikä sellaisista värikkäistä aiheista suinkaan olisi
ollut puutetta, mutta miten lienenkin tullut valikoineeksi kaikkein
kalpeimmat. Osattomat, vähämieliset ja syrjään vetäytyvät olennot.
Ehkäpä sentähden, että en keksi muutakaan keinoa vapautuakseni heidän
viheliäisistä airueistaan kangastuksissani.