On herttaisen alkukesän varhainen aamu, kun olen toisten vielä
nukkuessa noussut sulkemaan ikkunaa, ettei heräävä katumelu heidän
untaan häiritseisi. Tuolla naapurin aamuvirkku talonmies luutineen
ja lapioineen tottuneesti kerää sankoon kaikki rikat ruiskukannulla
mukavasti kuvioitellen kostuttamaltaan jalkakäytävältä. Joku muu mies
etempänä kävellä kopsuttelee hattu silmille vedettynä. Maitorattaat ja
raitiovaunu eivät vielä rämise.
Silloin! Kukkuu, kukkuu... Käki lentää räpytellen Helsingin yli ja
kukkuu yht'mittaa. Kukkuu, kukkuu, kukkuu...
Käen kukunnan lumoissa saapuu kangastus.
— — —
jyrkänlainen mäki.
Siellä se kukkua helskyttelee
kaihokieli käki.
Niin Karjalassa laulettiin. Näen aivan selvästi korkean, lehtorinteisen
vaaran ja vaaran laella kylän kirkkoineen ja taloryhmineen,
joista muuan on sykähdyttävän tuttu. Tuo, jossa on vanhanpunaiset
ulkorakennukset ja niistä hiukan syrjempänä vaalea talo.
Talon pitkässä ikkunajonossa kimmeltää virkeä aamuaurinko. Erään
ikkunan poskessa istuu seitsentoistavuotias tyttö, jonka päivät kuluvat
talousaskareissa. Siksipä hän, kun on niin valoisaa, että ikkunan luona
näkee lukea yön läpeensä, on unohtunut kirja helmassa tarkkaamaan
heräävän kesäaamun ilmeitä.
Siihen asti on talossa ollut aivan hiljaista. Pääskysen räystäspesässä
vain jokunen virskutus ja sääsken verenhimoinen, lähetessä kimeäksi
kohoutuva laulu viereisen ikkunaruudun harsolla verhotussa aukossa.
Päivän sarastaessa on muutenkin ohut hämäryys yhä hataroitunut. Silmä
on saattanut eritellä yksin korsin kastehelmien painosta lakoutuneen
ikkunanalusnurmikon tuossa nupullaan olevan ruusupensaan ympäristössä.
Sitten on havahtunut lievästi puistattava aamutuuli, joka vaimentaa
kedoilla ja metsissä kukkien päihdyttävän öisen tuoksun.
Nyt jo kantautuu haasta kilkattava ääni karjaa johtavan kellokkaan
astunnan tahdissa. Vanha Mosse raahaa raunioruntin tuvan kynnysalle ja
naukuu. Sillä on vielä sokeat pennut. Eivätköhän kuule ja päästä sisään.
Kukkuiko käki, monestiko? Ei siitä saa oikein selvää, kun siihen yhtyy
toinen kukkuja. Nyt kiertyy avain keittiön lukossa. Joku palvelijoista
noutaa raikasta vettä aamukahviksi, kaivon vintti narisee. Työpäivän
aamurupeama alkaa. Luonnon aamukimmellys on sotkeutuva ihmisten
taloudellisiin näkökohtiin.
Tyttö ikkunassa miettii mitä hän mahtaisi pitää päivännoususta suuressa
kaupungissa. Kirjastaan hän siitä lukee:
Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu
ylitse kivisen kaupungin kattojen, katuin,
— — —
elämän valheessa valkein, iäinen totuus.
Oli niin paljon sellaista, mihin silloinen tietämätön tyttö halusi
tutustua, sellaista, mistä nykyisellä minulla on monta elämystä.
Kuitenkin tunnustan, etten edes kuuluisia maailmankaupunkeja
ihaellessani ole voinut kohota tuon runon yleisnäkemyksen kukkulalle,
kirkkauden ja iäisen totuuden voiman tunnossa. Enkä silloinkaan, kun
olen kuullut runoa laulettavan ja vavahdellut sointujen mahdista.
Siitä huolimatta toistan sitä säe säkeeltä tässä aamussa ja minusta
tuntuu kuin sen henki olisi kerran hipaissut minua. Milloin? Eihän vaan
tuona nuoruusaikaisena aamuna maan sydämessä.
Jos se oli silloin, niin toivoisinpa voivani hellittämättä pidättää
silmissäni sen kasteisen aamun armauden.