(Aamu. Päivä. Ilta. Yö.)
Me muka tunnemme ajan. Määräämme sen sekuntiosien tarkkuudella
sarjoiksi, joiden mukaisesti osaamme luetella toimintamme ja vaiheemme.
Miljoonat kellot työskentelevät, koristemaiset rannekellot pienten
neitosten rendez-vous valmistelua kiiruhtaen ja julkisten rakennusten
kauas näkyvät tornikellot ohjaten liikennettä ja työhön kiiruhtavia
joukkoja. Sellainen tuntitaksa on aikamme käytännössä.
Keskusteluissamme — etenkin n.s. korkealentoisissa — saa aika hiukan
toisenlaisen värityksen, silloin tarkoitamme ihmisen ajalla ja hänen
aikalaisillaan heidän elinikäänsä.
Tämä ikänä käsitetty aika on meihin kuhunkin nähden kuin laaja
soitin, jonka korkeimman tajuttavan äänen muodostaa syntymäkirkaisu
ja matalimman tajuttavan äänen kuolinkorahdus. Niiden kahden äänen
välisellä alalla soi kunkin yksilön elämänlaulu. Jokaisen laululla
on oma värinsä ja pituutensa, oma rytmin ja äänilajien vaihtelunsa.
Eipä kumma, jos pinnallisesti aistittua elämän yhteissoittoa sanotaan
humuksi, josta parhaiten erottuvat vihlovat ja karskahtelevat
sorasoinnut.
Toisinaan, kun on joutunut ihmettelemään syntymistä tai kuolemista,
voi samaisesta ikänä käsitetystä ajasta tuntea tempautuvansa vielä
kolmannen lajiseen aikaan, jolla ei ole nimeä, tai jos onkin ikuisuus,
ajattomuus, äärettömyys, ei niitä voi käsittää.
Se aika ei antaudu mitattavaksi. Se täyttää omia lakejaan. Se on
pohjaton ja laidaton meri, johon Maan merkkimiesten historialliset
henkilöhahmot ja kehityskausien ääripiirteet uppoamistaan uppoavat
huolimatta pintavesissä ponnistelevan nykyisyyden pelastusyrityksistä.
Ja niin armahtamaton se aika on, ettei se säästä sen kummemmin ihmisten
kallisarvoisiksi kuin mitättömiksikään luokittelemia seikkoja. Kaiken
se välinpitämättömänä velloo, aikaillessaan.
Se, joka näin on näkevinään itsensä ja kanssaihmistensä vajoavan
nimettömään aikaan, saa voimakkaan tunnon ihmiskunnan yhteisestä
kohtalosta, jonka osakkaana ei itsellä, ei isällä, ei äidillä, ei edes
omalla lapsella eikä rakkaimmalla ystävällä ole, eikä saakaan olla
muuta nimeä ja mainesanaa sen edessä kuin: kuolevainen ihminen.
* * * * *
Sellainen ontosti kumiseva katoavaisuuden tunnelma kaikupohjana on
ken tahansa oikeutettu sormielemaan elämänsä soittimen koskettimia
ja loihtimaan esiin enneneletyn kangastusta. Vähät siitä, vaikka se
olisi lapsellista ja vähäpätöistä, kun se ei pyri kenellekään mitään
tyrkyttämään ja kun se kyllä pian haihtuu ihan itsestään, koskapa
kaikkein tärkeimmät asiat ajan-oloon unohtuvat.