Savolaisen ja karjalaisen asutuksen liitoksilla muuan tunnettu
laivareitti haarautuu lukuisiksi soukiksi ulokkeiksi, joilla
keskikokoiset höyrypurret välittävät paikallista posti- ja
henkilöliikennettä, sikäli säännöllisesti, mikäli ei esteeksi osu
tukkiruuhkaa. Sellaisen laukeamista saa välistä odotella tunnittain.
Ehkä nytkin.
Yläkannen tummaviittaiselle matkustajalle tarjoutuu tällöin
tilaisuus rauhassa ihailla leppeää maisemaa ja tuon niin herttaisena
karehtivan veden henkeen raivattujen savimutaisten peltosarkojen
kuhilasrivien runsautta. Taitaapa vainkin väestö täällä olla tavallista
valistuneempaa ja yritteliäämpää. Äskettäin käytiin maanviljelysopiston
laiturissa ja jos välillä onkin pitänyt poiketa jonkin töllipahasen
kiviriutan kärkeen maitokannun tai muun rahtivaihdon tähden, niin sehän
vaan ilahduttavalla tavalla todistaa pienimpienkin täällä ymmärtävän
valvoa etujaan. Vapaaksi taistellun Suomen tasavallan idyllinen
sisämaan sopukka! Ehkä huomenna tulee paljon sanankuulijoita ja runsas
kollehti pakanalähetykselle tällä vanhan herännäisyyden syntyseudulla.
Jos menisi tiedustamaan, montako tuntia tästä matka kirkolle vielä vie.
Muuan vanha nainen selittää kielevästi lähetyspapille, että tuon lahden
takaisen poukaman pohjukasta pilkoittava talo on Saukkola. Siitä
vasemmalle avautuu kirkkoselkä. Pappilaan? Keväällinen tulvavesi särki
pappilan laiturin, eivätkä ole sitä korjanneet. Vieraan on mukavinta
nousta maihin meijerin rannassa. Sinne kestää kolme neljännestuntia
tästä Virtasalmesta.
Nuori pastori kapuaa vielä hetkiseksi yläkannen yksinäisyyteen. Hän
mielii muokata verekseltään ne kaunopuheiset ajatelmat, kiitollisuuteen
ja armeliaisuuteen vetoavat, joita luonnon rikkaus taannoin hänessä
viritti. Mutta nepä eivät enää tahdo antautua kiinni. Tympeytyikö
hänen henkensä hepeneihin pukeutuneen maalaisnuorison ilakoinnista
— sellaista se välikannen matkustajajoukko enimmäkseen oli — tai
häirinneekö häntä tukkilaisten mehevät kirosanat. Jokin tuntematon syy
hermostuttaa häntä. Onneksi ruuhka heltiää ja laiva pääsee huohottaen
viiltämään viimeisen taipaleen vesiä.
Vaikeata olisikin pastorin huomata mielenliikkeittensä aiheutuvan
siitä, että hän itse ei sopeudu häntä ympäröivän elämän tahtiin. Hän
näkee ryöhyäviä saunoja aavistamatta, että niiden makeatuoksuinen löyly
tuskin riittää tyydyttämään muiden kuin vanhusten ja lasten lauantaisen
iltatunnelman. Samanaikaisesti kuin nuo järven peilipinnasta kuvaistaan
mielevästi tutkivat pilvenhattarat vaihtelevien värisävyjen jälkeen
vastustamattoman ihanasti punastuvat, lehahtaa monen elämänhaluisen
neitosen poskille salainen kiihko. Sydänyöllä on lähetysseuran
uskollisen saarnamiehen korviin kantautuva avonaisen ikkunan kautta
järveltä hanurin räikeää luritusta, airojen vetoja ja leikkisää
molskahtelua ja ajattelemattoman rentoa naisen naurua. Tukkipoikain
venekunta huvittelee.
Kenpä sitä yötä seuranneena sunnuntaiaamuna malttoi laskea, montako
henkilöä kristikansan valkeasta väestöstä istui kirkossa kuuntelemassa
lähetyspastorin hajamielistä selitystä mustaihoisten sielunhädästä?
Eikä se asia liikuta tämän tarinankaan juonta muuten kuin siten, että
aina kun paikkakunnalla tulee puheeksi »Pitkän-Ollin» kuolema, sanovat
ihmiset sen juontuneen siitä samaisesta sunnuntaista, jolloin »aamulla
oli kirkolla lähetysjuhlat ja iltasella Huhtalan kylän nuorisoseuran
talolla ne keittokoulun lopettajaisiltamat, jotka...»
Saukkolan nuori isäntä, Antto, oli viikolla käväissyt pyytämässä
»Pitkää-Ollia» päivätöihin. Niinpä Olli koiransa Sepukan seuraamana
saapui taloon yleistä tapaa noudattaen jo sunnuntaiaamuna, alkaakseen
maanantaina hommat. Muutenkin Saukkola oli tuttu Ollille. Hän oli
takavuosina siinä palvellut.
Saukkolan tilan miehisen haltijan kuollessa parhaassa iässään oli
talous jäänyt lesken, kahden tyttären ja kahden pojan — toinen niistä
silloin vielä keskenkasvuinen — huostaan. Ei auttanut muu kuin ottaa
työvoiman lisäksi renki, »Pitkä-Olli».
Nykyisin tultiin Saukkolassa toimeen rengittäkin. Vanhin pojista,
Antto, oli naimisissa ja nuorin, Jussi, miehuuden rajamailla.
Antto oli keväästä lähtien ollut uittotöiden johtajana ja tukkilaisten
viikkopalkkain tilittäjänä. Hän oli vihdoinkin lupautunut siihen
toimeen yhtiön pomojen alituisesta suostuttelusta ja siinä toivossa,
että siten ansaitsisi taloon käyttövaroja. Hänen ei silti tarvinnut
tyyten jättää kotitöitäkään, sillä vakituinen tukkiväylä kulki
aivan talon lähettyvillä. Savotan pääpesään oli heiltä vain pari
virstaa. Kerran siitäkin pahasta toki oli jotakin hyötyä. Monesti
oli harmittanut, kun sieltä lappautui taloon milloin minkinmoista
maankiertäjää. Antto oli opettanut sisartytötkin käsittelemään
ampuma-asetta, jäihän talo usein naisväen varaan. Sarvinaulakko, jossa
aseet riippuivat, oli isketty tuvan seinälle, kamariin johtavan oven
pieleen. (Vaan kyllä Antto sitten siirsi sen naulakon kamarin puolelle,
kun Olli mauserilla itsensä menetti.)
»On siinä tuossa Ollissa miestä kerrakseen», ihasteli Antto naisväelle,
aamiaiselta päästyä seuraten katseillaan Ollia, joka Jussin rinnalla
asteli navetalle päin huomista työmaata tutkimaan. Oli aikomus
laudoittaa Saukkolan vielä vanhanmallisesti avonainen lantasäiliö. Olli
soveltuisi siihen hommaan erittäin hyvin. Hän ylettyisi telineittä
naulaamaan ihan katoksen rajaan. Hänen pituutensa oli mitattu viideksi
tuumaksi neljättä kyynärää.
Antto oli hyvinkin itsetietoinen isäntämies, joka ei hevillä uhrannut
kiitosta kenellekään. Että hän kuitenkin selvästi osoitti ihailevansa
Ollia, aiheutui erinäisestä tapahtumasarjasta, jonka lopulla Antto
joutui ikäänkuin välillisesti kiittämään Ollia hengestään. Ollin
luonnekuvan selvennykseksi tulkoon nekin seikat tässä lyhyesti
mainituiksi.
Kun seudulle marraskuussa 1917 perustettiin punakaarti, oli Olli vielä
Saukkolassa renkinä. Antto, joka juuri Mikkelinä oli ottanut itselleen
vaimon, oli niin syventynyt omiin asioihinsa, että hän ei tullut
lähemmin tarkanneeksi Ollin toimintaa, ennenkuin joku syrjäinen henkilö
tiesi kertoa Ollinkin liittyneen punaisiin ja saaneen esimiehiltään
käskyn anastaa isänniltään aseet. Sekä Antolla että Jussilla oli hyvä
browninki.
»Annappa olla, ilkiääkö tuo Olli tehdä meille sellaisen kepposen»,
tuumivat Saukkolan veljekset, jättivät haulikon ja vanhan piilukkoisen
ennalleen sarvinaulakkoon, mutta tunkivat piirongin laatikosta
browningit taskuihin.
Muuanna päivänä sitten Antto sattui Ollin kanssa kahdenkeskeiseen
paikkaan. He olivat saunassa lattiaa korjaamassa. Siellä Antto ei
malttanut olla Ollia kiertäin kaartain kuulustamatta.
Olli selitti Antolle ponnekkaasti, että »nälkä aikaa hyväkseen käyttäen
porvarit aikovat vängällä anastaa kaikki oikeudet köyhältä rahvaalta.
Herroilla on lahtarijärjestö».
Antto yritti kumota Ollin väitteet, vaikkei hänellä silloin vielä
ollut niin sitovaa todistetta kuin sittemmin oli pöytälaatikossa
säilyvä kutsukirje pitäjän suojeluskunnan perustajaisiin, päivätty 26
helmikuuta 1918, siis kolme kuukautta punakaartin perustamisen jälkeen.
Kuinkahan miehillä siinä kiistellessä sanat sakoivat — jokainen taisi
niinä aikoina helposti erehtyä sotkemaan aatteeseen omaa liehtomaansa
kiukkua — niin eikös Olli kivahtanut »sinä taidatkin olla yhdenlainen
p-le kuin herratkin» ja hepäissyt hotaista häntä rautakangella.
Antto väisti iskun ja vuorostaan oikaisi taskuaseen Ollia kohden.
Kalpeaksi valahti Olli, mutta ei päästänyt äännähdystäkään, saatikka
sanaa. Siinä miehet katselivat toisiaan unohtumattoman tuokion
silmäterästä sisään. Kunnes molemmat hymähtivät. Se oli ensimmäinen
ja viimeinen eripuraisuus isännän ja häntä neljättä vuotta palvelleen
rengin välillä.
Anton olisi pätinyt suuttua ja käskeä Ollia lähtemään tiehensä. Hän
ei sentään niin tehnyt. Mutta Ollille itselleen kävi olonsa niin
hävettäväksi, että hän pyysi päästä pois. Antto salli hänen mennä.
Hyvästiksi hän virkkoi Ollille: »tule meille milloin haluat kuin omaan
kotiisi ja jos syömään satumme, ei sinun tarvitse kysellä lupaa pöytään
asettuaksesi.»
Helmikuussa Olli jo tuli takaisin. Hän oli lyönyt kirveellä kinttuunsa
ja pyysi saada olla rokulissa haavan paranemisajan luvaten perästäpäin
työllä kuitata ruokansa.
Sattuipa sitten jonakin aamupäivänä, että Antto ja hänen äitinsä
katselivat kuinka Olli jalat seinää vasten nostettuina — pituus näet
haittasi — pötkötti kiukaalla ja tämän tästä heittelehti levottomasti.
»Kyllä sillä nyt taitaa sittenkin olla uhka mielessä», päättelivät äiti
ja poika merkitsevin silmäyksin.
Antto pyörähti tuvasta kamariin.
Eikö seurannutkin Olli häntä sinne.
Anton käsi kopeloi vaistomaisesti asetta housun taskusta, vaikkakin
hän ulkonaisesti tyynenä kehoitti Ollia ottamaan pillitupakoita, joita
hänellä aina oli pöydällä vieraan varaksi, kun hän itse ei polttanut.
Olli otti tupakan, mutta peruutui sitten ovensuupuolelle ja alkoi
haastella.
Tällöin tuli Antolle vuoro hävetä epäluuloisuuttaan.
Olli kertoi jo viikko sitten eronneensa punakaartista, kun olisivat
lähettäneet hänet aina Kuopioon asti tappelua hieromaan. Hän selitti
sanoneensa, että häntä ei haluttanut Kuopion herrojen kurittaminen,
tehkööt kuopiolaiset itse sen. Jos omalla paikkakunnalla olisi
vääryyksiä sattunut, niin »sorretun oikeuksia» puolustanut olisi. Mutta
nytpä jo tiedettiin asiain tulleen vääristellen esitetyiksi ja aseita
kuljettaneen punakaartilaisen joutuneen pidätetyksi Kuopioon johtavalla
tiellä.
Vielä oli Olli kuullut huhun Anton aikeesta lähteä valkoiselle
rintamalle. »Anna minun mennä edestäsi! En kärsi nähdä vaimosi
itkettyneitä silmiä. Voithan sinä pitää harjoituksia nuorille miehille
minun tapellessa rintamarivissä.» Siihen tapaan hän maanitteli, kunnes
sai Antolta lupauksen ja luotettavaisuustodistuksen.
Olli kiersi kaikki rintamat, Aunuksen ja Vironkin. Hän kerskui
mielellään sillä, että hänen verensä ei koskaan vapissut.
Mahdollisuutta siihen häneltä ainakaan ei puuttunut. Kerrankin hänen
vierelleen silpoutui oman naapuriston poika. Olli sanoi silloin
ajatelleensa, että hän olisi hyvästi joutanut kaatumaan toverin
asemesta, kun ei ollut ketään häntä itkemässä. Vahingoittumattomana
hän kuitenkin säilyi, toista kantapäätä vain kuula raapasi kerran
Aunuksessa.
Uhrautuvaisuutensa kautta muuttui Olli Antolle rengistä ja tuttavasta
ystäväksi. Hänestä pidettiin yleisesti. Hän oli hyvä työmies. Selvänä
hän käyttäytyi hyvin sävyisästi, mutta kun milloin humalan tuiterissa
sillä miehellä hihat heilui, niin sai huoletta sanoa »oksat pois!»
Sotaretket ne olivat tutustuttaneet hänet viinaan.
Tähän Ollin taipumukseen hurjistella juovuspäissä, olivat muutamat
suurtilalliset äskettäin vedonneet ja sen nojalla evänneet Ollilta
aseenkantoluvan. Olli möi siitä syystä mauserin Antolle ja tuossa se
nyt riippui Saukkolan veljesten sarvinaulakossa.
Näihin muisteloihin sulautuneena Antto istuksi tupansa peräpenkillä ja
kuunteli puolella korvalla vaimonsa hymisevää ulkolukua talouskoulun
tämäniltaisen lopettajaisjuhlan näytöskappaletta varten.
Olli ja Jussi olivat sillävälin saaneet työsuunnitelman selväksi ja
vetäytyneet pitkäkseen pihanurmikolle.
Olli oli vasta saapunut pohjoisesta, Kajaanista asti, urakoista.
Ratokseen hän näytteli vielä hieman poikamaiselle Jussille rahojaan,
joita laski olevan alun toista tuhatta. Kello hänellä myös oli. Hyvä
kello olikin.
Jussi, joka kylällä salaa maisteli väkeviä, ehdotti kurisillaan
Ollille vedonlyöntiä viidestä pennistä etteivät he pojat ennen ryyppää
maisemasamppanjaa, ennenkuin Ollilla olisi kymmenen tuhatta kassassa.
Siihen Olli jurosti lausahti: »menkööt, jos ovat mennäkseen rahat ja
kello, mutta niin hyvää kaveria ei ikänä ilmesty, jolle minä hengissä
luovuttaisin nämä kellonperät.»
Niin Olli virkkoi. Ehkä hän oli tullut sellaiseen vaiheeseen, että
hänen mielensä teki keventää sydäntään naimisissa olevan ystävänsä
veljelle, joka oli yksinäinen hänen laillaan. Mutta Jussi ei vielä
ollut kypsä vastaanottamaan sellaista luottamusta, miehekästä, ilman
ehtoja tarjoutuvaa.
Jussille oli varsinainen Olli se urhoollisesti kuolemaa uhmaileva
sotasankari, tai humaltuneena peloittavan raju ja voimakas karhu,
jota kukaan mies ei kyennyt painissa lannistamaan. Että Ollilla oli
ollut oma tyttöseikkailunsa, oli Jussin mielestä pikemmin kuin jokin
häveliäästi peitettävä heikko kohta. Jussi tiesi Ollin selvittäneen
Antolle välejään siihen Akkaattaan, jonka kotona Olli oli ennen
heille palvelukseen tuloaan palvellut. Aivan kuin heidän onnekseen
erotti Akkaatan vihastunut isä Ollin palveluksestaan keskellä
kevätkyntökiireitä yhdytettyään tyttären rengin sylistä. Vapaussodan
edellisenä kesänä Akkaatta heittäysi erään katkuavalla moottoripyörällä
kylään tulleen ja sillä viikon, parin, kuluttua pois huristaneen
karjakonsulentin narrattavaksi. Sellaiselle ja sellaiselle tolalle se
herra Akkaatan jätti, eikä tullut jälkiään parsimaan. Hätäpäivissään
Akkaatta silloin kirjoitti Ollille, tunnusti avoimesti kaiken ja pyysi
Ollia ottamaan hänet.
Niinä aikoina näytti Ollilla olevan mahdottoman vaikea sisäinen
ristiriita. Hän kyseli neuvokkia Antoltakin. Kai Akkaatasta ja
Ollista lopulta kuitenkin olisi pari sukeutunut, vaan kun Olli ei
ollut käynyt rippikoulua — köyhyyden ja kykenemättömien vanhempiensa
tekemä jumalaton hän oli, vasta Saukkolassa hän oppi lukemaan ja
kirjoittamaan — niin ei hän olisi oikeaan avioliittoon päässytkään.
Olli kyllä uhkaili »... sen kun otan tytön mukaani ja painun
maailmalle. Ei sellainen synti entisten jatkeena tämmöisen irtomiehen
tilillä mitään merkitse. Ja on niitä pitäjiä, joissa saa rahalla
ostaa rippikoulutodistuksen, vaikkei tältä meidän rovastilta, senkin
sahtipuolikolta, sitä saa.»
Mutta Antto kuvaili parhaan ymmärryksensä mukaan Ollille tulevaisuutta
ja selitti, että vaikkakin Olli teollaan voisi auttaa Akkaattaa
eteenpäin muutamina vuosina, niin onko varmaa syntyisikö liitosta
sittenkään heille pysyväistä hyvää ja Akkaatan kohtalo voisi myöhemmin
muuttua yhä surkuteltavammaksi. (Ollin kuoltua Antto kyllä herkeämättä
pahoitteli, että hän oli tullut rakastavaisten välisessä asiassa
mitään virkkaneeksi. Kun Olli ei nähtävästi kuitenkaan saanut sitä
tyttöä mielestään. Surusta varmaan sotaankin suin-päin hyökkäsi. Liekö
tavoitellut kuolemaa jo silloin.)
Olli alkoi aprikoituaan itsekin ajatella Anton mielipiteiden
mukaisesti. Akkaatta jäi häneltä sotatalven melskeissä, synnytti
konsulentin lapsen ja meni Ollin vapaussodassa ollessa naimisiin
erään velallisen leskimiehen kanssa, jonka raha-asiat hän osingollaan
kohensi. He elivät lampuotina tuolla kannaksen takana... Mitä tuo
Ollikaan enää menneitä horeksii, arveli Jussi ja sanoa mäläytti sen
enempää sanojaan punnitsematta: »olisipa noilla perillä edes kullan
arvo, mutta kun ovat vain hiuksiset.»
Siihen ei Olli vastannut mitään. Eikä hän myöskään lähtenyt muiden
mukana moottorilla keittokoulun lopettajaisiin, vaikka oli ihan sitä
varten ottanut mukaansa verkapuvunkin.
Tottahan tuo lie toisten iltamissa ollessa aika käynyt pitkäksi
Ollille, koskapa hän lähti hiljalleen kävelemään Selkien kylälle päin.
Sillä tiellään hän yhdytti sakin savotalaisia, oikein niitä
häikäilemättömiä korttisahureita. Ne hänet juottivat ja ryöstivät
putipuhtaaksi.
Iltamyöhällä Saukkolan loismummo näki Ollin ryömivän pihalla
nelinkontin aittaan, jonne hänelle ja Jussille oli tehty yhteinen
tila. Mummo vielä päälle päätteeksi peloissaan lukitsi aitan oven.
Ei se lukko olisi ketään miestä selvänä pidätellyt, sen sai helposti
aukeamaan sisäpuolelta niinkuin kaikki sellaiset isolla avaimella
väännettävät, mutta Olli oli niin tolkuton, että kykeni ainoastaan
öräjämään.
Olli oli paneutunut tilalle, kun Jussi iltayöstä meni makuulle. Tytöt
nukkuivat saman aitan parvessa. Heille riitti koko yöksi pilkkaa ja
nälvimistä humalaisen siivottomuudesta. Tokko Olli kykeni tajuamaan
tyttöjen puheen, sitä ei voi varmuudella sanoa, mutta kun Jussin käsi
sitten aamuyöllä osui Ollin kupeeseen, niin tunsi hän Ollin värisevän
koko ruumiiltaan. Osasipas vapaussodan sankarin veri viinan vallassa
vapista, ehti Jussi unimielissään ajatella. Itkun puistatukseksi ei hän
sitä osannut edes epäilläkään.
Maanantaina aamuvarhaisella satoi ankarasti.
Suojeluskunnan paikallispäällikkö oli niinikään ollut niissä
keittokoulun lopettajaisiltamissa. Hän tuli silloin aamulla Saukkolaan
ja pyyteli Anttoa kyyditsemään itseään perämoottorilla lahden poikki
kirkonkylään.
»Olisipa Olli selvä, hankkisin hänelle takaisin aseenkantoluvan»,
mietti Antto, ja oli hyvillään kun Olli ymmärsi pysytellä piilossa
aitassa.
Paikallispäällikön lisäksi pistäysi Saukkolaan muuan naapuri, joka
sanoi vaimonsa kääntyneen kipeäksi. Hän pyysi Anttoa tuomaan diakonissa
sisaren paluumatkalla. Sisarta odoteltaessa hän vei Saukkolan vanhan
emännän sairaan hoivaajaksi.
Sateen vähän höllättyä laittausi Antto matkalle.
Jussi painui yksinään työmaalle ajatellen Ollin kyllä tulevan perästä
selviteltyään pahimman pohmelonsa.
Pitkistyttyään odotukseen Jussi jo pyörähti Ollia hakemaan, kun samassa
näki Ollin astuvan rantaan puhtaaseen paitaan pukeutuneena, kantaen
kainalossaan likaisia hynttyitään.
Ollin muodosta Jussi arvasi hänen tahtovan upottaa vaatteet
kivikaulassa, tyttöjä hävetessään. Niinhän se Olli tekikin. Jussikaan
ei halunnut olla tietävinään mitään ja siksi hän jälleen peroi työn
ääreen.
Mutta kun Ollia ei myöhemminkään kuulunut, lähti Jussi uudestaan
häntä noutamaan, huulillaan valmiiksi suunniteltu pilapuhe eilisestä
vedonlyönnistä. Aamulla noustessaan Jussi jo oli huomannut, että
Ollin revityistä ja ryvettyneistä liiveistä oli hävinnyt kello ja ne
hiuksiset perätkin.
Mutta Olli oli kadonnut aitasta, eikä häntä näkynyt tuvassakaan.
Tuvassa ei muuten ollut ketään, kun oli paras leikkuuaika, niin naiset
olivat sateen tauottua kaikki menneet pellolle.
Illalla tuumittiin Saukkolan perheen kesken, että Olli oli kai
lähtenyt Selkien kylään äitinsä mökille. Ollin äiti oli siellä uusissa
naimisissa ja Olli ei pitänyt isintimästään, mutta kyllä äidistään.
Pitkiä aikoja ei Olli tosin milloinkaan kotonaan viihtynyt. Kuitenkin
oli hänelle tullut tavaksi viipyä äidin hoidossa selvitteleimässä ja
palata sieltä ihmisten ilmoille kuin uutena miehenä.
Keskiviikkona Jussi ilmaisi Antolle epäilevänsä että Ollin asiat eivät
sittenkään taitaneet olla vallan kunnossa. Olisiko Olli lähtenyt
harviaispuvussa takkisillaan, sillä hänhän upotti työvaatteensa
ja aitan naulassa riippui Ollin sen tuhannen kaksisataa maksaneen
litoopuvun liivit ja kun Sepukkakaan ei ole seurannut isäntäänsä.
Näitä keskusteltaissa Antto sattumalta katsahti sarvinaulakkoon ja
huomasi mauserin tyhjän tupen. Ensimmäinen pahaenteinen sävähdys
käväisi hänen jäsenissään ja hän kysyi Jussilta oliko tämä ottanut
aseen keittokoulun lopettajaisiin.
»Itsehän tuolla viimeksi kävit variksia säikyttelemässä», vastasi Jussi.
Enemmittä puheitta silloin veljesten tajunnassa varmeni tieto, että ase
nyt oli Ollin hoteissa. He eivät tosin kyenneet epäilemään sellaista
onnettomuutta, mikä sitten torstain-perjantain vaihteessa paljastui. He
vain otaksuivat Ollin aikovan kostaa petkuttajilleen.
Jussi kehoitti Anttoa turvautumaan poliisiin kaiken varalta. Anttokin
pohti samaa jo oman kunniansa pelastukseksi, tapaus kun oli sattunut
hänen uittoalueellaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut hätiköimisellä
aiheettomasti langettaa varjoa Ollinkaan maineelle. Samassa sattui
heille ilmaantumaan muuan Selkien kylän mies ihan Ollin kodin
naapuristosta. Antto pyysi miestä tiedustamaan oleiliko Olli äitinsä
mökillä tai oliko häntä yleensä nähty Selkien kylällä. Antto sanoi
kaipaavansa Ollia työkiireiden tähden, mutta luultavasti mies aavisti
hänen epäluulonsa, koskapa jo samana iltana toimitti Saukkolaan
vastausviestin, ettei Ollista tiedetty Selkielläkään mitään.
Torstaina poliisi vitkastelematta hälyytti miehiä etsiskelyyn, mutta
kokopäiväinen vaivannäkö osoittautui turhaksi.
Antto Saukkonen lähti vielä illalla samoamaan ympäristöä, ei
erikoisemmin toivossa päästä Ollin jäljille. Jussi oli jo talon
lähettyviltä tarkastanut kaikki mahdolliset kursopaikat, vaan enemmän
kuin mieltään rauhoittaakseen.
Antto oli ollut koko päivän äestämässä ja hän tunsi olevansa väsynyt,
kun hän sen enempää ajattelematta astua topotteli metsään päin. Kamarin
ikkunan puolella, noin sadan askelen päässä asumuksesta alkoi harva,
kallioperäinen metsikkö, jonka takaisessa notkelmassa oli vihannuutensa
tiimalta vielä leikkaamatta jätetty kaurahalme. Halmeen aitaan
rajoittui toisen talon niittypalsta, jossa oli lato. Oli kerrottu
halmeessa nähdyn jäniksiä. Niitä nyt vilvoitteleimaan lähtenyt isäntä
tillaili kierrellessään halmetta haulikko kourassa.
Miten liekään Antto joutunut kulkemaan ihan ladon sivuitse. Äpärikköön
päästetty lehmikarja oli tallannut ladon edustan savelle. Kun sitten
silloin maanantaiaamuna satoi, niin oli liejuiseen maahan selvästi
painunut suuri saappaan jälki. Ollilla oli komeat ja korkeavartiset
»vormusaappaat».
Kun Antto näki sen jäljen, meni hän aivan tarmottomaksi. Hän ei ollut
kestää jaloillaan. Raskainkaan raadanta ei milloinkaan ollut siten
herpaissut.
Täälläpähän se on Olli, ei ole poliisi mennyt latoon, kun sen ovi
etäälle näyttää tiukasti teljetyltä. Eivät ole luulleet kenenkään sinne
päässeen.
Toinen jälki vielä varmensi Anttoa, joka teki huomioita, että asia
todellakin oli niin. Tuosta on Olli hypännyt kuran yli ovelle johtavan
laudanpätkän nenälle, niin että laudan toinen pää on kohonnut. Ei taida
Olli vielä ollakaan mennyttä miestä, kun on malttanut varoa kenkiensä
likautumista.
Samassa Anton päähän pälkähti kaamea ajatus: jospa Olli onkin
menettänyt järkensä. Silloin hän olisi vaarallinen kenelle miehelle
tahansa. Antto oli jo vähällä jänispyssyineen turvautua jäniksen
passiin, kun miehinen sisu alkoi kuiskuttaa poliisin ja muiden miesten
silloin varmaankin häntä pilkkaavan. Ja niin hän päätti kutsua Ollia
nimeltä.
»Olli? ... Olli hoi!... Oletko sinä Olli siellä?...»
Ei hiiren hiiskahdusta.
Silloin hän pakkausi ladon ovesta sisälle, kiipesi oven eteen sysätylle
heinävallille ja näki.
Tuossa se nyt on Olli, »Pitkä-Olli». Antto ei koske häneen, hän muistaa
poliisin ohjeet etsijöille, hän katsoo vain ja toteaa:
Hattu, maailmaa kiertäneen työmiehen komea huopahattu, on asetettu
syrjään heinille. Hatun vieressä on tulitikut, Fennialaatikko ja pari
poltettua ja rutistellen sammutettua savukkeen pätkää, jotka kertovat
Ollin miettineen, muistelleen... ja harkitusti laukaisseen. Toinen käsi
on liukunut liipasimelta, toinen yhä lujasti pitelee päälakea tähtäävää
mauserin piippua.
Syyskesäinen ilta ehti myteröityä, ennenkuin Antto miten-kuten selvisi
kotimatkalle. Pitihän hänen päästä toimittamaan tilanteen vaatimia
muodollisuuksia mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta vaikka kajakka ilma
oli houkutellut tuulastajia lahdelle, häilyi Anton silmien edessä
kuin vahva sumu. Vai putoiliko ilmapiirin täydeltä pehmeitä naisen
hiussuortuvia, joilta Anton täytyi väkivalloin eteenpäin laahustaen
valloittaa jokainen askelen ala. Olli ei ollut jaksanut niitä
vastustaa, sen Antto ymmärsi nyt.
Lauantaina on kirkonkylän rantaan huhuilevan laivan keulassa tavallista
kookkaampi musta ruumisarkku, jota matkustajat osoittavat kammoksuen.
Eikä syyttä. Onhan arkussa juovuspäissään omaisuutensa menettäneen ja
sitten itsemurhan tehneen hurjan »Pitkän-Ollin» tomu. Selvä esimerkki
viinan villityksestä ja nykyajan j.n.e., j.n.e.
Mutta taivaan avaruuden arvaamattomissa tuulissa pienet iltapilvet yön
syliin purjehtiessaan entistä uskaliaammin punertuvat. Ja Virtasalmella
on hanuri osunut taitavan reisusällin kouriin, siitä purkautuu
hämärtyville vesille kiehtovan intohimoinen sävel Bajadeeri operetista.
Saa olla varma siitä, että ennen kuin taas uusi viikko on ummessa, niin
Selkien kylässä jo lapsetkin osaavat lallattaa »oi, pajanteeli, kun sa
hulmasit mun».
Ihmiset maailmassa jatkavat onnen etsintää, ken mihinkin sydämensä
kiinnittäen. Ehkei kukaan tällä erää hiuksisiin kellonperiin.