Jos vennonvieras sattumalta vilkaistuaan kirkonkirjan lehdellä
uljasta nimeä Gustava Örn olisi kohdannut hampaattoman ja erittäin
kurttunaamaisen vanhuksen ja kuullut häntä nimitettävän Taavaksi tai
Hyörnin leskeksi, niin tokkopa vaan hän olisi osannut yhdistää molemmat
vaikutelmat samaan persoonaan.
Semminkin, kun Gustava Örn oli viskautunut seudulle, missä
vieraskaikuiset nimet miltei poikkeuksetta kuuluivat harvalukuisille
säätyläishenkilöille, joihin Taavakin tavallaan lukeutui. Ainakin hän
kuin »viittä vailla» hipoi säätyrajaa, hän kun oli sen »kunnan kassan
vajauksesta epäillyn kiertokoulun opettajan ja kirkkoväärtin», Fredrik
Örn-vainaan leski.
Täyttä selvyyttä ei Örn puolisoiden asiassa tosin saatu, sillä
kirkkoväärti-vainaan jälkeenjättämät ja oikein hoidetut tilit
tarkastettiin vasta kuukausien kuluttua hänen kuolemastaan. Sillä
välin kassakaappi, josta kymmentuhantinen rahaerä hämäräperäisellä
tavalla katosi, jo oli ollut usean käden ulottuvilla. Mutta kun ei
voitu esittää mitään lesken ja vainajan puolustukseksi, langetti oikeus
päätöksen, jonka mukaisesti Taavan piti omaisuudellaan korvata vajaus.
Taavan itkusta ja tuskittelusta miltei höperö selittely oli omiaan vain
pahentamaan tilannetta. Niin hän sai kuin saikin luopua kaikesta.
Taavalle ei tosiaan jäänyt muuta kuin Etelä-Suomesta mukana kuljetettu
perintörukki. Sen Roope lunasti äidilleen ennen valkoiselle rintamalle
lähtemistään. Sitä Roopea. Aina se koki täyttää äiti-vanhan mieliteot.
Täkäläiset rukit olivat pienipyöräisiä ja niitä piti polkea syssytellä
niin tiuhaan kuin niveliltään kykeni. Tämä hyrisi hyvin hoidettuna
unettavan pehmoisesti ja oli kevyt vanhuksenkin käyttää.
Taava yritti itse ansaita elatuksensa, ettei olisi vallan jäänyt
lastensa taakaksi näinä kalleina aikoina. Eikä ollutkaan toista niin
taitavaa ketrulia koko tienoilla.
Siinä hän nytkin istui kruununvoutilan piikainkamarin maalilta
tuoksuvan pelti-kakluunin kupeella ihvisiä ja kalkkareisia mahavilloja
karttaamassa.
Kruununvouti oli puolittain halvaantunut, sammaltava vanhapoika, jonkin
jalostetun sukupuun liiaksi kypsynyt hedelmä. Muuten hän kyllä oli
antelias ja hyväntahtoinen mies. Hän kouluutti köyhän sisarpuolensa
lapsia, joista muuan — jos voi sanoa lapseksi häntä, joka oli jo
viidensille kymmenille kääntynyt neiti — vuosikausia oli hoitanut
enonsa hovin taloutta. Kruununvoudin vanhetessa neiti vähitellen
valtasi ohjakset omiin käsiinsä ja ne kädet kähmivät ahnaina ja
ovelina. Neiti kätki senkin seitsemien lukkojen ja takuuksien taa
kaikki mahdolliset ja mahdottomat tavarat, ikäänkuin olisi elänyt
rosvojen parissa. Välistä sattui ettei hän löytänyt omaa piilottamaansa
esinettä ja sai siitä uutta yllykettä syytöksiin. Mutta varjelkoon
häntä, ken uskalsi nauraa, jos asian oikea laita tuli julki! Paitsi
salaa. Silloin kikatettiin.
* * * * *
Maailmansodan ja sittemmin vapaussodan vuosina Suomen maalaisväestöön
yleensä ja moneen yksityiseen erittäin, meni ahneuden riivaajainen.
Se ajankohta, jos mikä, tarjosi aatteelliselle maanviljelijälle monta
mahdollisuutta tehdä hyviä töitä oikealla kädellä vasemman tietämättä.
Ken näin toimi, hän jo ennakolta täytti sitä kuilua, mikä sittemmin
ammotti niin pohjattoman syvänä veljesvihan uhrien hautoja umpeen
luotaessa.
Taavasta oli tuntunut perin väkinäiseltä pyytää työtä kruununvoudin
neidiltä. Mutta köyhyys pakotti toimimaan.
Kävikin niin suotuisasti, että neiti ollenkaan vastaan mukisematta otti
Taavan villankehruuseen, antoipa vielä hänelle lämpimän päällysnutun.
Neiti oli nimittäin tullut valituksi jakamaan seudun puutteenalaisille
niitä vaatteita ja säilykemaitotölkkejä, joita Amerikasta oli lähetetty
Suomeen hädän lievikkeeksi.
Sisäkkö kyllä vihjasi Taavalle nähneensä neidin salaa avanneen ja
maistelleen muutamia tölkkejä, syyttäen niitä sitten rikkonaisiksi
ja pilallisiksi. Kuitenkin oli hovissa puolisatainen karja josta
lähti kermaakin kymmeniä litroja. Jok’ikinen aamu sitä maitomyllystä
vuoti sinkkisammioihin. Eikä neiti näyttänyt lemmessä uhraavan
sitäkään ilmattomanisoa kuormallista muonaa, — sisältävä lihaa,
leipää ja drittelittäin voita —, joka hänen oli pakko kruununvoudin
nimenomaisesta käskystä lähettää kaupunkiin, sieltä toimitettavaksi
edelleen rintamalle. Vedet silmissä neiti ne säkit täytti ja sitten
kitsasteli kahta uhemmin siinä, mihin tohti valtansa ulottaa.
Ei edes sisäkkö, sen vähemmin Taava, tajunneet kruununvoudilla kenties
olevan yksityisluontoiset syynsä toimia huomattavan isänmaallisesti.
Hän tahtoi siten hämätä ihmisten mielistä muiston niistä lukuisista
virantoimituskerroista, jolloin hän oli edustanut — tosin vilpittömässä
virkainnossa ja esivallan kunnioittamisessa — venäläistä valtiomahtia.
Olipa hän prenikka ryntäillä esiintynyt kenraalikuvernöörin sivulla
tämän kiertomatkalla Pohjois-Karjalan rajapitäjissä.
Muutenkaan ei Taava piitannut sisäkön loruilusta, antoi sen mennä
korvasta sisään, toisesta ulos. Hän keträili sen minkä kerkisi ja
jaksoi ja oli tyytyväinen saadessaan syödä perunoita, alusmaidosta
keitettyä »lämmitystä» ja akanaista kauraleipää mahan täydeltä. Ei
ollut kaikilla sitäkään. Ei Anteronkaan joukolla. Arvaahan ne maattomat
käsityöläiset, joilla on kaikki tavara ostossa. Miten lie Elinankin
laita, se kun on jäänyt ihan tietämättömiin sinne rintamarajan taakse.
Eikä se ennen kapinaakaan antanut varsin tiheään tietoja voinnistaan.
Niin Taavan mietteet alituisesti kiersivät lasten kohtaloissa, milloin
eivät vatvoneet menneitä tapahtumia.
Rukki pani uskollisen ystävän tavalla parastaan rauhoittaakseen Taavaa.
Mutta usein jäivät muorin heikenneet silmät tylsästi räpytellen
tuijottamaan tyhjyyteen. Eivät edes entiset onnen muistot jaksaneet
voittaa näitä nykyisiä poikentoimisia tulemia.
Taava tiesi kyllä, ettei heillä koskaan ollut liian huolettomia päiviä
ollutkaan, vaikka ihmiset sitten saivatkin niin ylettömän paljon
tekemistä heidän elämästään. Kaikenlaisia pikkuseikkoja, joista
muka selvästi saattoi päätellä perheen korskean tuhlaavaisuuden
kirkkoväärtiyskautena. Siksi hänen sisäinen mielensä kapinoi ja etsi
turhaan oikeudettoman ankaran rangaistuksen syytä.
* * * * *
Silloin kun hämäläissyntyinen kiertokoulunopettaja Fredrik Örn
kulkeutui hakupaperiensa jälkiä myöten Etelä-Suomesta, jossa hän oli
nainut Gustaavan, alkeelliseen Karjalaan, ei hänen tulokseen oltu
varattu minkäänlaista vastaanottoa, eikä edes asuntoa.
Kiertokoulunopettaja ennätti penikulmittaisten soiden saartamaan
kappeliseurakuntaan hiukan aikaisemmin kuin pitäjään alettiin puuhata
ensimmäistä kansakoulurakennusta. Ensimmäisen talven hän majaili
vaimonsa ja kolmen pienen lapsensa kanssa — nuorin niistä silloin
kuoli — eräässä kylmilleen jätetyssä töllirähjässä, jonka ympäriltä
kelvolliset rakennukset oli vedetty uusille asuinsijoille. Vasta
suvella hän sai rakennetuksi vaatimattoman mökin, saunan ja yhden
lehmän navetan erään talokkaan maalle. Mökkiin liittyi oikeus yhden
lehmän heiniin, jotka sai nyhtää samaisen talon lehdosta.
Viidenkolmatta vuoden vuokrasitoumus takasi kumaraharteisen
kiertokoulunopettajan perheelle oman kodin onnen harhakuvitelman
määräajaksi. Siinä kodissa varttuivat lapset: Antero, Elina ja Roope.
Viimeksimainittu siinä syntyikin kuin sen menetetyn Fredrikin tilalle.
Lapset muodostuivat ympäristönsä mukaisiksi. Ainakin puheeltaan.
Taava sai nauraa kun ei ymmärtänyt mitä Roope halusi kärttäessään
»kupsaketta», minkä poika tiesi lämpöisen lypsylillin vaahdoksi.
Anterossa tuntui selvästi isän patoutunut luonteenlaatu. Hän oli
samallainen harvapuheinen ja soikeakasvoinen ja talsi niin pitkin ja
notkahtelevin askelin, ettei kukaan Karjalan maatajalkainen kyennyt
sitä menoa matkimaan. Elina oli perinyt äitinsä kiharatukan, mustan
liinanvaaleaksi vaihtaneena ja sen mukana herkän ja tunteellisen
olemuksen. Roope oli lapsista tanakin ja aina hyväntuulinen.
Kiertokoulunopettajan palkkaedut riittivät tuskin välttämättömimpien
tarvikkeiden hankintaan. Isä Hyörni, jolla oli vähin räätälin
taipumuksia, valmisti lisätöikseen lippalakkeja ja tilauksesta
vaatimattomia pukujakin. Mutta ompelua ei ilmennyt usein niiden
viidentoista vuoden kuluessa ennen kirkkoväärtiyskautta. Niinä vuosina
uuden ajan virtaukset tungettelevasti levittäytyivät salollekin
siroitellen melkein joka kylään äitelän värisen kansakoulutalon. Isä
Hyörnin tarvitsi enää ohjailla pelkkiä aapistikkulaisia.
Hyörnin perhe herätti yleensä mahdollisimman vähän huomiota, mutta
nautti naapurien hiljaista arvonantoa.
Antero tosin tuotti vanhemmilleen huolta kehitysvuosinaan. Hän marssi
suurlakon aikana kirkkomäellä siinä poikaparvessa, jonka johtaja
repäisevien sutkaustensa ja suuren, veripunaisen kaulahuivisolmekkeen
muistoksi ansaitsi itselleen lähtemättömän lisänimen »Riemu-Iivana».
Antero olikin komea poika, isän mittainen. Näyttipä vielä paljon
pitemmältä, sillä hän piti päänsä pystyssä palattuaan muurarinopista.
Siellä hän taisi oppia muutakin kuin muuraamista, taisi tulla tuntemaan
viinan ja ehkäpä tytötkin. Jos hänen luontonsa olisi ollut remseämpi,
olisi hänestä tullut seudulle mainio sosialistiagitaattori, mutta hän
oli sellaiseksi liian juro. Hän runoili, haaveili, tilasi sanomalehtiä
ja kiroili itsekseen yhteiskuntajärjestyksen nurinkurisuutta.
Niinä aikoina nähtiin kiertokoulunopettajan esikoista harvoin
kotosalla. Taavan suru ja jännitys laukesi sentään helpotuksen
huokaukseen, kun asia päättyi yöjalkaselkkauksiin, joita seurasi
avioliitto Puhakkalan näppärän ompelijatartyttären kanssa. Siinä se
sitten vakiintui Anterokin kohtalaiseksi aviomieheksi liekutellessaan
kaksoisten kehtoa, milloin ne kirkumisellaan liiaksi yltyivät
säestämään ompelukoneen tyrähtelyä.
Vanhempien mieliin alkoi jo hiipiä vähäinen pelko, että poikue
lähtee lentoon viheliäisestä pesästä ja hylkää heidät, juuri kun
vanhuus jo häämöttää heikkenevissä silmissä ja leipä lohkeaa entistä
vaivalloisemmin. Silloin tapahtui se mullistava asia, että kirkon isät
keksivät kokouksissaan ehdottaa kiertokoulunopettaja Fredrik Örniä
lihavan kirkkoväärtivainaan seuraajaksi. »Mikä siinä», sanoi pappikin,
»suostu pois, vanha kirjatoukka».
Siitä lähtien kulki rippipyhinä kovin epäsuhtainen pari keräämässä
kollehtia kirkon pitkävartisiin samettikukkaroihin. Edellä maireasti
hymyillen lyhytkasvuinen ja pingottavan pallinaamainen pyhäkellon
lierittäjä ja perässä pitkä, kumaraharteinen kirkkoväärti, jonka
kokoparran ympäröimillä kasvoilla asusti sfinksimäinen rauha.
Hyörnin sorea Elina hyötyi isän edistysaskeleesta. Hän pääsi
puutarhakouluun. Roopelle, joka silloin lopetteli kansakoulun käyntiä,
loihti perheen odottamaton vaurastuminen aivan uuden, pienporvarillisen
hyvinvointisuuden ilmapiirin, jota hengittäessään hän alunpitäen
kääntyi aivan vastakkaiseen kehityssuuntaan kuin puutteen katkeroittama
esikoinen.
Mutta Taavasta tuntui uusi virka keräävän uhkaavia huolten kuuroja
hänen totunnaisen pilvipoutaiselle akantaivaalleen. Suurimman harmin
aiheutti kassakaappi, joka luottamustoimeen kuuluvana raahattiin heidän
ahtaudessaankin kodikkaan pirttinsä nurkkaan. Sen helat niin vieraasti
kiiluivat päivällä auringon- ja yöllä kuun valossa Taavan vuodetta
vastapäätä.
Sen kaapin tähden täytyi lukita ovi jos vähänkin pistäysi asialle
naapureihin. Eikä enää tohtinut viipyä päiväkaupalla marjassa niinkuin
ennen.
Hiukan pahanmielen korvausta tuotti talveksi hankitut sisäikkunat.
(Niistä »kaksinkertaisista» laseista ihmisillä sitten
käräjätilaisuudessa riitti suukopua.)
Ja kaikkeen sitä ihminen vähitellen tottuu. Taavankin mieli seestyi
ajan mittaan. Hän ei enää muistanut kiitollisena ihmetellä sitä, että
heillä oli puuttumattomasti ruokaa ja kahvia, sillä millään muulla
tavalla ei kirkkoväärtiys ilmennyt heidän yksityiselämässään, joka
edelleen kiinteästi liittyi kiertokoulunpito-viikkoihin ja yhden
eläkelehmän oikkujen tarkkailuun.
Sitten sai Elina oman paikan jossakin Viipurin takana. Ja Roope,
pulska nuorukainen; hän vasta oli äidistä mieluinen. Hän käyttäytyi
moitteettomasti, ei juonut eikä tupakoinut ja oli siitä syystä
kylän tyttöjen keskeisissä puheissa kehutuin »siisti». Hän pystyi
kaikenlaisiin töihin. Työpäivän päätyttyä hän talvisin käryävän
öljylampun ääressä ja kesäisin luhdin kahajavalla lehtivuoteella
ammensi parhaimman huvinsa lueskelemalla lainakirjaston esimerkiksi
kelpaavia tarinoita, joista niin moneen kelpo mieleen on kasvettunut
alkeellisen oppineisuuden hyvin tavallinen liittolainen:
ihanteellisuus. Se pysytti Roopenkin erillään sällielämästä. Eipä
hän edes tuntenut pienintä kiusausta siihen suuntaan eikä muuhunkaan
pahuuteen, jonka voittamisesta hänen olisi tarvinnut tunnossaan
kilvoitella. Ajatellessa syyntakeettomia paheellisia, sopi häntä sanoa
syyntakeettomaksi hyveelliseksi.
Näinollen ei merkinnyt taloudellisesti suuriakaan, että kirkkoväärti
maailmansodan neljäntenä syksynä jätti kiertokoulun — oli ruvennut
niin tutisemaan ja silloin tällöin yllätti voivuttava pyörrytyskohtaus
— Roope kun toi kaiken ansionsa äidille, jolle kiusallisesta
korttijärjestelmästä huolimatta hankki kahviksia ja selvää leipää.
Sitten joulukirkossa vanha Hyörni pahasti kylmettyi. Loppuun kuluneet
voimat eivät enää olleet palautettavissa. Vastasyntynyt uusi vuosi
jaksoi puhaltaa sammuksiin juureen palaneen kynttilänsydämen, jonka
heikko liekki oli parhaansa mukaan koettanut valaista syrjäkylien
taikauskoista tietämättömyyden yötä.
Noin pari viikkoa hautajaisten jälkeen haettiin kassakaappi pois lesken
pirtistä.
Taava ihmetteli itseään ja melkein naureskeli, kun huomasi tuntevansa
kaipausta kaapin tyhjää sijaa katsellessaan ja muistellessaan miten hän
ensin oli ollut koko möhkäleestä kiusaantunut.
Miehen kuolema ja kassakaapin poisto ikäänkuin alensivat hänenkin
merkitystään. Se mahtui helposti pieneen sanaan »leski», jonka sitten
piti vaihtua yhä hirveämmäksi »varas» nimitykseksi.
Kun ne kolkot ajat joutuivat elettäviksi, jolloin Taava masentuneena
koetti tottua häpeällisten syytösten orjuuttavaan satimeen, mistä ei
tarvinnut toivoa ulospääsyä, Roope lopullisesti miehistyi. Ei edes
äidin murehtiminen horjuttanut hänen valoisaa elämänuskallustaan.
Hän työskenteli kaksinkertaisilla voimilla. Kun oli pakko luopua
kotimökistä ja vähäisestä omaisuudesta, hän sijoittui äidin kanssa
loisiksi lähimpään naapuriin. Heti tämän jälkeen hän sai käskyn lähteä
rintamalle ja äiti piti jättää omalle onnellensa tukaliin oloihin.
Ylläkerrottu muodosti niiden tapahtumain ääriviivat, joita Taavan
väsyneet aivot alituisesti yksityiskohdittain tutkistelivat. Niihin
liittyi vielä sodan ihmeellinen huumaus, joka voisi aiheuttaa mitä
tahansa kamalaa ja arvaamatonta.
Ellei rukkia olisi ei Taava sitä epävarmuutta kestäisi. Surise, surise
rukki ja lyhennä odottavan aikaa!
* * * * *
Jo pitenivät keväiset päivät. Jo madaltuivat aitojen korkuiset
nietokset. Silloin saapui Taavalle tieto Roopelta, että tämä oli
haavoittunut. Hengenvaaraa ei ollut. Pahimmasta selvittyään hän pääsee
käymään äidin luona.
Siitä lähtien Taavan rukki pörräsi toivorikkaasti.
* * * * *
Muuanna torstaipäivänä on Taavalla viimeiset villat meneillään. Nyt ei
jouda edes huolestumaan ansion loppumisesta, kun sunnuntaina jo on se
toivottu Roopen tulo-päivä. Kun saa tuon pärevasun kannelle kartatut
lepereet luistamaan langaksi, niin pääsee kertaamaan. Lankaa kerratessa
on niin riemukasta mielessään kertailla pojan kirjeen iloisia sanomia.
Kiire, kiire on päästä varustamaan pojalle vastaanotoksi...
Lauantaiaamuna Taava hankitsee lähtöä. Kelkkaan on jo köytetty rukki
ja pieni käärö siihen kuuluvia kompeita. Maat on sulat, kelkka
hankala vetää, mutta sellaiset huomiot ovat Taavan mielenkiintopiirin
ulkopuolella. Hän on pukeutunut amerikkalaiseen nuttuun ja odottaa
kruununvoudin neitiä jäähyväisille.
Neiti tulee. Hyvästelee ja kiittelee. Taavan on kiusallisen vaikeaa
pyytää palkkaa, kun neiti itse ei siitä mitään mainitse. Eikä siitä ole
tullut tehdyksi mitään sopimuksia ennakolta.
Kuitenkin, ajatellessaan pojan tuloa, Taava varovaisesti huomauttaa
että »jos olisitte neiti niin hyvä ja antaisitte nyt samalla sen rahan,
minkä vähän minun hypöstelystäni kannattaa maksaa, kun olen ollut talon
ruuissakin. Vaan kun poika nyt pääsee sai...»
Pitemmästi hän ei ehdi selittää, kun neiti hänet keskeyttää ja mustia
tuuheita ja nenän tyvessä yhteen kasvaneita kulmakarvojaan kurtistellen
osoittaa sormellaan Taavan yllä olevaa nuttua ja kysyy ivallisesti eikö
siinä ole puolet liikaakin palkkaa ruoan lisäksi sellaiselle hylkiölle
kuin Taava on.
Silloin poljetun tunnon viiltävä tuska puhkee ilmoille Taavan
väpättäviltä huulilta ja hän aivan huutaa kimeällä äänellä.
— Voi sinua neiti, jos et anna armottomalle rehellisesti ansaittua
palkkaa! Minut on tosin maallinen oikeus tuominnut, mutta taivaallisen
Isän edessä olen viaton ja niin luulen ukko-vainaankin olleen. Sinä
neiti olet päinvastoin. Sinulle, niinkuin sen kassakaapin kavalille
hoitajille ja minun syyttäjilleni ei riitä oma mammonanne, ettekä
välitä rahtuakaan köyhän lesken maineesta, jos sen kustannuksella
saatatte rikastua. Etkö ajattele voivasi jäädä kaikkea vaille
iankaikkisuudessa? Muista että tyhjempänä kuin minä tässä edessäsi
seison, on meidän kaikkien täältä lähdettävä. Muuta ei kukaan meistä
vaivaisista syntisistä ihmisistä saa mukanaan kenata kuin raskaan
syntitaakkansa. Tämä tänpäiväinen asia ei saa lisätä sinun kuormaasi,
siksipä sinun on suoritettava tilini. Ja jollet maksa mielisuosiolla,
käyn puhumassa enollesi, vaikka en kyllä raatsisi pahoittaa vanhan ja
kunniallisen miehen mieltä.
Taavan mielenpurkauksen uhkaava loppuponsi kai teki tehtävänsä, koskapa
neiti jotakin selitykseksi soperrellen luovutti varsin kohtuullisen
rahaerän.
Taavaa itseään heti maantielle päästyään hävetti oma rohkeutensa ja
kadutti, kun tuli suututetuksi mahtava työnantaja.
Siitä merkillisestä lauantaista alkoi viimeinen tasainen vaihe
Taavan maallisessa matkassa. Ikäänkuin illalla kotiin uupuneesti
ponnistelevalle metsänkävijälle ensin puiden harvetessa vilkkuisi
lempeä iltarusko ja sitten kotiaukealle päästyä hymyileisi laskeutuvan
päivän punakultainen kiekko, jota saattaa silmien huikenematta ihailla,
kunnes kodin ovi jo aukeaa.
Tuntuu tarumaiselta sattumalta, että rapean vuoden kuluttua Taava taas
häärii tutussa kotimökissä, jota on vielä kamarilla laajennettu. Mökki
on seurannut entisen vuokraisännän tyttären myötäjäisinä Roopelle, joka
toimii seudun suojeluskunnan paikallispäällikkönä.
Taava hyssyttelee nuorimpansa muutamia tunteja sitten kastettua
esikoista. Kummeina ovat olleet Antero vaimoineen ja puutarhurimorsian
sulhasineen. Elina on vallan tätä tilaisuutta varten matkustanut sieltä
Viipurin takaa kotipuolessa käymään. Onnellinen morsian on ollut laiha
ja kalvakka, minkä johdosta kylän juoruämmät jo ovat pitäneet omaa
kotkotustaan. Miten lie. On hänellä ollut työtä ja murhettakin, kun
tuleva anoppi on liittoa vastaan. Sulhanen on miellyttänyt Taavaa
ja pieni kummilapsi on perinyt toisen nimen isältä, toisen tädin
sulhaselta: Roope Ilmari.
Jälleen porisee muinaiseen tapaan maltiton kahvipannu pienen pirtin
hellalla. Pannun kannen alta tihkuva liikahöyry vierii pisara
pisaralta pyöreää kuvetta myöten hellan renkaalle, johon se hiljaa
pihisten kuivuu. Joskus sylkäsee nokkakin iloisen pärskeen. Se kiertää
vinkuen ja hätäisesti rätisten kuumalla levyllä etsien turhaan
pelastusta. Samassa on nuorikon topakka käsi sangassa liikaa kiirettä
asettelemassa. Onhan nyt sunnuntai-ilta.
Kiehunnan kodikas rupattelu sointuu hyvin Taava-muorin hampaattoman
suun hys-hyssyyn ja lällättävään aa-lullaan.
Nuori äiti järjestelee kuppeja pöydälle ja isä vapauttaa muorin
hellästi pitelevät käsivarret nukahtaneesta lapsesta, jonka hän kantaa
kamarin pieneen vuoteeseen.
Huoneiden välinen ovi jää auki. Kamarin puolelta näkyy keinutuolin
selusta ja siltä riippuu kirjailtu peite. Seinilläkin on nuorikon
kätevyyden todisteita. Huomaa selvästi kehityksen tässä polvessa
kohonneen kuin tiedonpuun rungon puoliväliin. Ei laisinkaan
ihmetyttäisi, jos tuo nukkuva lapsi jaksaisi kerran kiivetä taittamaan
kultalatvuksesta laakereita.
Aivan hennosti vaaleanpunainen talonpoikaisruusu nuokkuu retvakassa
varressaan kamarin ikkunalaudan sekalaisen taimikokoelman ihanimpana.
Vaikka syksy lähestyy luonnossa, näkyy tuohon ruusuun olevan
puhkeamassa yhä uusia umppuja.
Ken tietäisi vaistoavatko asujamet täydellisesti ruusun runouden.
Ainakin he kaikki tuntevat, että rauha ja viihtymys pesii joka sopessa.
Nuori isä virkahtaa leikkisästi:
— Eikö äidinkin mielestä tämä meidän elämämme ole asettunut melkein
liian mukavaksi?
Taava-muori nyökkää ja virkahtaa kuin itsekseen, tai niinkuin hän olisi
keskustellut ne asiat valmiiksi miesvainajan kanssa:
— Niin kyllä. Nyt erkanen minäkin levollisena konsa kuolema
noutaneekin. Nyt tiedän, että minun piti kokea vääryyden voittavan
rikkoakseni sureksimisellani ja vanhurskauden voittavan oppiakseni
nöyrtymään ilosta. Jospa te lapset muistaisitte aina tyytyä ja aina
kiittää!
* * * * *
Mikäpä olikaan Taavalla viisastellessa omilleen siinä syyskesäisen
sunnuntai-illan hämärtyessä, kun sylivauvakin jo nukkui yöuneensa
ruusun vielä kootessa tuoksuvaan kupuunsa viimeisiä valoheijasteita
pienen kamarin ikkunasta.