Täysiverinen setteri, laihtunut emäkoira, pyörii veltostuvin jäsenin
keittiön räsymatolla ja retkahtaa sitten mukavaan makuuasentoon, pää
etukäpälien varaan. Toinen silmä ummistuu heti, toinen seurailee tovin
pörhöisen penikan — puutteellisissa maalaisoloissa sekarotuiseksi
syntyneen — veikeää leikkimistä, kun se kiihtyneesti äännellen
tavoittaa oman häntänsä huippua. Huolehtivan silmänkin sulkee lopuksi
makea haukotus, joka venyttää koiraemon terävähampaisia suupieliä ja
antaa uskolliselle naamalle hetkiseksi petomaisen ilmeen. Jokunen
urahtelu vielä, niin uni souteleisi virvoittavana ja maitoa heruttavana
levähtävän elimistön suonikudelman kanavissa.
Muutenkin on pienelle torkahdukselle olemassa mitä parhaimmat
edellytykset. On niin unettavan rauhallista. Käkikellon punnus on
pysähtynyt paneleerauksen reunustalle. Tuli hellassa kytee vaalean,
köykäisen petäjäpuutuhkan peitossa. Pöydälle pinotut, pesua odottelevat
astiat pidättävät kärpäsiä luonaan ja avatun ikkunan ruudulla vorrii
eksynyt mehiläinen. Suvituuli pudistaa hitaasti paksua, punapalteista
palttina-ikkunaverhoa.
Silloin tärähtää koiran herkissä korvakalvoissa hälyyttävä merkinanto.
Pää kohoo, lihakset jännittyvät ja ruskeat silmät tuijottavat
laajenneina eteensä. Varmasti joku outo kulkija sorkki äsken portin
rautasalpaa, joka — nyt! — lumpsahti kiinni. Murahdus, kynsien rapinaa,
rynnistys ulko-ovea vasten, joka lentää kolinalla sepposten seljälleen.
Penikka tassuttelee portaille levottomana odottelemaan mitä emo niin
kiivaasti haukkuen tervehti ja sitten aivan äkkiä hiljeni.
Vanha, mutta roteva ja ryhdikäs nainen sieltä tulee ja hänen
käsipuolessaan riippuu arasteleva tyttölapsi. Vanhus haastelee
häpeilevälle koiralle kuin tuttavalle ja kutsuu sitä nimeltä. Hän
tahtoo maitoaitasta tulevalle piialle osoittaa olevansa perehtynyt
talon oloihin.
— Kirnuamastako sitä tullaan?
— Ka, niin.
— Saapiko kirnuaja tässä talossa vieläkään kirnujaisia?
— Eivät ne huoli noudatella meikäläisten tapoja. Jullilleen on voi
punnittava ja kirjaan merkittävä. Ruokapöytään sitten antavat minkä
antavat.
— Niin tekivät silloinkin, kun minun tyttäreni, tämän tytön äiti, tässä
palveli. On kuultu, jotta olisi kotonaan käymässä se nuorin neiti,
jolle pidettiin häitä neljäntenä juhannuksena. Se oli tämän, meidän
Iitan tytön, kummi. Toimme sille marjoja. Onko se nuori rouva nyt
saapuvilla?
— Voipi olla lastaan nukuttamassa. Minä käyn katsomassa.
Niin tullaan hakemaan nuorta rouvaa tervehtimään vanhaa Kaisaa.
Rouva muistaa kyllä Iitan, joka on kauniilla äänellään hujautellut
hänelle monta erikoista kansanlaulua. Iita on Kaisan lehtolapsi ja
vahvan aristokraattisen hengen läpitunkema nuoren rouvan äiti ei ole
koskaan oikein suvainnut Kaisan kansanomaista olemusta. Nytkin hän
virkkaa »dröj icke länge där i köket. Ta’ skafferinyckeln bort. Hon är
en så’n förfärlig skvallerbytta den där Kajsa.»
— No, mutta mamma! Olenhan minä jo lopultakin aikaihminen. Eikä Kaisan
tarinoiminen minua pahenna, päinvastoin. Mutta kuulostelethan sinä
lapsia täällä sisällä.
Kaisa on aikoinaan ollut maan mainio kuppari, hieruli ja lisäksi monen
lapsen paapo. Vielä vanhenneenakin hänen lihaksensa lelluvat pehmeän
hyväntahtoisesti, niinkuin kupparille soveltuu. Tosin hän nyt istuu
huohottaen ja pyyhkielee silmiään tarkoituksella herättää erinäisten
seikkain vuoksi myötätuntoa.
— Päivää Kaisa!
— Päivää! Vieläpä saapi teitäkin nähdä! Lihonut olette. Ennen olitte
keskisen kohdalta niin hoikan huiskea kuin ampiainen. Muuten olette
ihan entisellänne, yhtä punakka ja hermakkasilmäinen.
— Päivää pikku tyttö!
— Nousetko siitä! Toppaa kättä ja niiaa koreasti kummille! Kainostelee,
kun sitä ei ole kuljeteltu ihmisissä.
Kohteliaisuussäännöt näin täytettyään Kaisa punnitsee soveliaaksi
kiertäin kaartain siirtyä asiaan ja omia kuulumisiansa kertomaan,
vaikka rouvalta onkin epähuomiossa jäänyt kysäsemättä »mitä sitä
kuuluu?» Silmävuotoaan hyväkseen käyttäen hän saakin keskustelun
mukavasti viriämään.
— Antoi tuo kunnanlääkäri nääthään-sen menneellä viikolla sellaista
rohtua, jotten kärsi kuvallisesti pitää silmiäni auki. Se rohtu vasta
lääti ensimmältä ja alti-lakkaamatta vettä kiertää silmään vieläkin.
— Oijoi! Jospa se puremalla parantaakin. Mutta nythän tässä pitäjässä
kelpaa elää, kun on oma lääkäri ja apteekkikin. Kohta en tunne koko
saloa, niin on kaikki muuttunut muutamassa vuodessa.
— On. Onhan se. Hyvä on olemassa lääkäri, vaan sen kunnankätilön
paikkasivat, minun katsoakseni, ihan suottapäiten. Köyhimpiä eläjiä
ei varsinkaan hyödytä sellainen apulainen, jota itseään pitää avittaa
ja ruokakin tuohon nenän alle kiikuttaa. Olisihan se ukko-lukkari
rokottanut lapset lukustiellään niinkuin näihinkin asti. Entäpä kun
nyt kuuluvat puuhaavan automapiiliä, muka postinkuljetukseen, mutta
minä arvelen, että eikö tuo lie viinanmyönnin ja muun ilonpidon tähden.
Niinhän tuolla Karsikon Monolassa päättelivät, että sillä on mukava
pyhäiltoina kiidättää iltamarahvasta pitkiäkin kylävälejä.
— Missäs täällä pitävät iltamia, kun ei ole nuorisoseuran- eikä
työväentaloa?
— Voi veikonen! Kyllä sitä maailmassa aina osataan keinotella lääniä
sellaiselle. Tälläkin kylällä jos eivät milloin satu pääsemään kievarin
isoon tupaan, niin kerääntyvät Hynnilään ja siellä sitten tanssia
hytkeltävät yökauden.
Haastellessaan Kaisa kehittää nyytistä esiin marjatuohista.
— Saattaa näissä marjoissa olla rikkoja, kun minun piti poimia ne
kopelokaupalla, niin näet nuo silmät harostavat. Sanoin illalla
Iitalle: »lähden pienen tytön kanssa töytyyttämään nämä marjat
kummille, käydään yhdellä tiellä puodissa mekkovaatteen ostossa». Ei
ole hänellä muuta kuin tuo päällään oleva mekko ehyt ja sekin käypi
pieneksi. Tässä olisi kummille kaiman tuomiset. Hekkeiten!
— Kiitoksia paljon! Ensimmäiset lakat tänä kesänä.
— Illallisen-iltaa minä niiden tiimalta suolla könysinkin. Tänä vuonna
pääskin-viluilla kylmi kukat niin tyyten, että miero vallan muuraimina
ja suppuina poimi sen vähän, mitä kasvoi Valkeallesuolle. Vaan siinä
meidän pihan lähellä on yksinäinen lotma, jossa nämä saivat omine
aikoineen kypsyä lakoiksi asti.
— En minä toki teidän vaivannäköjänne ilmaiseksi. Mitä se kaima
supattaa mummolleen?
— Janottavanhan tuota kuuluu. Lie hänelle tuolla korvossa juomatonta
vettä, tai jos saisi antaa piimän sintua.
— Keitetään kahvit. Eihän nyt kuivin suin kummilasta päästetä.
— Voi tuota rouva-kultaa. Viivyttekö täällä viikommalti? Onko jo
perillisiä ja onko se herrannekin teillä matkassanne?
— Ensi tiistaina jo on lähdettävä kotiin päin.
Kaksi lasta meillä on; kaksi tyttöä. Heidän kanssaan minä täällä olen
ollut kohta kuukauden ja miestäni odottelen tulevaksi huomenna.
— Lähelläpä on lämmin leipä, kun jo huomenissa. Vai kaksi tyttöä vasta
olette tehnyt. Pitäisi hän se poikakin pyöräyttää isän kaimaksi.
Äksy piika ätkää äkäpäissään sylyyksen pilkkeitä hellan eteen
permannolle. Sydäntä näpöstelee, kun pitää tuon Helsingin hepsakan
käskystä tuolle suurisuiselle kuppariämmälle varustaa kestitystä kuin
paremmallekin.
Nuori rouva käyttää Kaisan nähtävänä vanhinta tyttöään. Nuorin yhä
nukkuu, eikä mamman tähden viitsi viedä Kaisaa sisähuoneihin.
— Miten on pehmyt kämmen lapsella! Tällä vanhalla mummolla se on
karhea kuin kuusen kylki, lepertelee Kaisa ja lisää leikkisästi tytön
puolisukkaista jalkaa katsellen — eikö siellä pääkaupungissa enää
raatsita antaa lapsille koko kintun mittaisia sukkiakaan. Voipas pempo!
— Ottakaa Kaisa nyt kahvia ja pankaa sekaan!
— Ei meidän meikäläinen monesti satukkaan vehnäskahviloille. Vaikka
sain minä tässä keväällä, kun kunnanhuoneella pitivät niitä uusmuotisia
äitilöihen-päiviä. En minä olisi osannut sinne tellääntyä, vaan kun se
Kekäläisen Riitta alkoi kitsittää että »sinähän äiti olet ja isäkin,
tule toki mukaan», niin minä läksin. Siellä oli näinikään oikeata
elttivehnästä ja kahdenlaisia pieniä namuja. Kah, älä tyttö ryystä, juo
ääneti, kun kummikin katsoo. Äijä kiitosta rouvalle! Olkoon vaan onnea
ja lykkyä teille elämässänne eteenkin päin!
Kaisa solmii huivia tyhjän tuohisen katteeksi. Samalla hän nopein,
vilhuvin katsein tekee havainneita, että osaisi kylällä kertoa koko
kohtauksen: tuttavallisen kahvitarjoilun — kolme kupillista — ja rouvan
vaatteuksen kuosinkin: pääntiestä paljaan ihan olkapäille asti ja
sarvenoilla sellaiset siipakot kuin pussinsuun auenneet puolikkaat.
Sanovat sen olevan köyhissä naimisissa, ei viran märkää miehellä,
mutta ihmeen helposti siltä heltisi kakskymmenmarkkanen kummitytölle
mekkovaaterahaksi; niinkuin hän oli toivonutkin. Vaan jos mammansa
tulisi, näkisi ja sanoisi, että on liikaa maksettu viitonen litralta
lakankyrtyistä. Tuli vielä pannuksi silkkihuivi päähän, se on niin
yökeän näköistä.
Senpätähden Kaisa hankitsee lähtöä kursaillen kuitenkin tavanomaisesti.
— Kuluisihan se vaikka koko päivä tässä hurpatellessa, vaan ei auta muu
kuin tehdä mustalaisen temppu ja lähteä heti kahvin juotua. Meiltä ovat
aikuiset heinänurmella pielestämässä ja koko elanto jäi niin tuhosen
kotimiehen hoteisiin. Te aina niin höylisti kättelette. Enpä tirpa olla
katsomatta vähäsen teidänkin kämmentänne.
— Korea on, tasainen kämmen. Taiten viipoitettu elämänlinja, vaikka
se ei varsin yllä sormihaaraan: voitte olla lyhytikäinen. Tulette
saamaan äijä mantua, pätii teidän elää, vaateorsi notkuu ja leveä
on onnenpöytäkin. Mutta onpa tuo teille tuohon varattu leskensänky,
kahtoitenhaan! Suinataan vielä pyörtäiset sormien nenissä onko niissä
tyttölöitä vaiko poikia. Saatte pojan, vuotelkaahan vain. Annahan kun
supatan korvaan »varatkaa kirves sänkynne alle, niin...»
— Kiitos vaan neuvosta, hah, hah. Helpollapa siitä selvitäänkin.
Hyvästi nyt Kaisa ja kiitos marjoista!
— Ei mitään kiittelemisiä. Taitaa olla laitimmainen kerta minun — yhyy
— saada rouvaa nähdä. Minulla on jo seitsemäs vuosi kahdeksattakymmentä
meneillään. Annappa tyttö taas kättä kummille ja kiitä. Eleiten
terveenä ja onnea matkoillenne! Voi, mammanne huutaat teitä sisään, nyt
koikaa joutua! Jäämme terveiks!
Nuori rouva saa koettaa hetkeksi sulkea otteeseensa kovettuneen,
juhlallisen tönkkösormisena ojentuvan työkäden ja hennon kummin kaiman
laihat ja ruskettuneet hyppyset.
Olipa hieman varomatonta hänen puolentaa matkakassaa. Toivottavasti
Juhani sentään on jaksanut järjestää finanssiasiat. Eilen mamma moitti
lasten hattuja liian hienoiksi, vaikka ne ovat kotitekoiset ja kysyi:
»ajatteleppa, oletteko te niin rikkaita, että sinun kannattaa tuhlata
aikaa ja rahaa mesimarjojen puhdistamiseen ja hilloamiseen, jos kohta
oletkin itse ne noukkinut; vai jäikö teille tähdettä siitä Juhanin
keväällisestä stipendistä?»
Kukaan ei arvaa, miltä tuntuu, jos toimialan, varallisuuden ja
muiden sellaisten seikkain revittyä ihmisen irti kodista ja suvusta;
on hyllyssä vaikkapa pieni purnukallinen mesimarjahilloa, jota
maistellessa tuttavat kunnaat ja pientaret vilahtelevat silmissä ja
povi huoaten ikävöi isien maata, maankamaraa.
Nuori rouva pukee hikisenä ja punaposkisena havahtunutta pienokaistaan
ja jatkaa mietteitään. Nämä lapset tässä, ne ovat Juhanin ja hänen
kasvavaa pääomaa. Juhani tulee huomenna noutamaan omiaan kotiin.
Rouva muistaa, miten häntä jo lapsena ollessa kiusasi se, jos lahjaa
annettaissa näki luettavan pyytäjälle eduksi alavan maikailun, hurskaat
lauseparret, tai muun sellaisen. Hän oikein nautti, kun känsäposkinen
Mujusen leski, joka aina anellessaan käytti väärin taivaan valtojen
nimityksiä, joutui satimeen pitkäkyntisyydestä. Samaten hän muistaa
ihmetelleensä, miksi häntä toruttiin siitä, että hän itse leikki-iästä
päästyään lahjoitti Kuosmasen kirkaskatseiselle Ellille — jonka isä
oli karannut Amerikkaan ja jättänyt vaimon yksin elättämään kuutta
lasta — nahkalla päällystetyn leikkilehmän, joka osasi ammua. Hän oli
ollut niin onnellinen antaessaan ja pienokainen saadessaan lahjan.
Hänen silloinen ilonsa johtui varmaankin siitä, kun hän jaksoi voittaa
itsensä ja luopua lehmästä, eikä toissilmäisestä nukesta, joiden
kahden välillä hän teki valintansa. Selitettiin, etteivät kansanlapset
osaa antaa oikeata arvoa sivistyneistön käyttämille esineille ja että
yleensäkin on paha opettaa heitä säädystään poikkeaviksi; sellainen
herättää tyytymättömyyttä, turhamielisyyttä ja lopuksi turmelee heidät.
On oltava järkevä rakkaudenkin käskyä täyttäessä.
Niin neuvottiin ja evästettiin silloin. Nyt soveltuisi miltei
samat säännöt hänen nykyiseen elämäänsä. Mutta hänpä vaan ei
saata olla miettimättä, miksi ei yhteiskunnan mitättöminkin solu
saisi säästää vähäistä tilivelvoituksesta vapaata iloa itselleen,
muistoesineenä säilytettyä silkkiliinaa niinkuin tuo kupparimuija,
tai hän mesimarjahilloa. Miten osaammekaan ilveillä keskenämme
järjestään jok’ikinen kupparista kuninkaaseen. Naamioviittakangas
pysyy aikojen vaihdellessa taatusti muotikudelmana. Vallanhimoista
itsekkyyttä riittää loputtomasti loimiksi, joihin tiuhaan isketään
loukatun yksilöllisen vapauden tummaa pohjaväriä. Mikään ei voisikaan
muodostaa sen kiitollisempaa taustaa kirjaville — verenpunaisillekin
— sommitelmille ja taidokkaille ja suurtöisille hopea- ja
kultakiemuroille.
Kaisa lähti kotiinsa tyytyväisenä suostuteltuaan häneltä kummin
kaimalle lahjan. Hän suo sen heille, kun hän sen avulla saattoi peittää
oman varattomuutensa ja jättää itsestään kehaistavaksi kelpaavan
muiston. Hän, paras narri, joka töin tuskin kykenee hankkimaan
huoneiden lämmityspuut talveksi.
Tuolla keittiössä koppava piikatyttö syytää puita pesään
kesäkuumallakin minkä ehtii, kuohuttaa maitoa hellalle, että tänne asti
käryää ja loilottaa:
Heilani syli se lämmin on
kuin herraskyökin hella.
Kahden nuoren rakkaus
on vaikea erotella.
Kukkasista kultani kuvan
laitan lasikaappiin.
Heila on nuori ja ...
— — — —
Nuori rouva alleviivaa ajatuksissaan tytön laulun sanat. Mitäpä hänkään
nyhjöttelee alakuloisena, kun on ilonkin aiheita: nämä lapset tässä ja
sitten vielä Kaisan sanaan tosiaankin lähellä lämmin leipä.
Lohdullista paeta lasten kanssa samoilemaan kukkeaa suviluontoa, jossa
pieninkin korsi ja hyttynen koettaa niitä tarkkaavalle uskotella omaa
tärkeyttään ja olemassaolon ihanaa ihmettä.
Keittiön läpi kuljettaissa lapset pysähtyvät toviksi naureskelemaan
veikeälle koiran penikalle. Se tahtoo väkistenkin nuuhkia herkullisesti
höyryävää maitolätäkköä. Keittäjä hätistelee sitä loitommaksi hokien
»ei kuumaa, vainu palaa».
Hillityksi ja tottelevaisesti sopeutuvaksi on tuon koirankin riehakan
sisun harjaannuttava elämän metkuissa, jos mieli välttää raippoja ja
saada ruokaa ja päänsilitystä.
Sievoinen esimerkki, tosiaan, sellaiselle harkitsemattomasti
kapinoivalle pikku rouvalle, joka haluaisi ystäviä, rikkautta
ja myötätuulta kaikessa. Loistoa ja makeutta tuossa tuokiossa,
ymmärtämättä lainkaan, että hän siinä hätiköidessään hyvinkin voisi
menettää ihmiselle synnyinlahjaksi suodun henkisen vainun ja tosionnen
jännittävän takaa-ajon. Voisipa jalo riista aivan vastaan tullen jäädä
tuntematta ja piiloutua ikipäiviksi saavuttamattomiin.