Iisson Kaisa eli vielä syksyllä 1913, tosin silloin jo silminnähtävästi
surkastuvana. Hän ei ennättänyt täyttää kuuttakymmentä, kun kuolema
joulun seutuvilla otti haltuunsa hänen yhtenä suvena kyvyttömäksi
hervahtaneen olemuksensa.
Kaisa ei siis ollut kuollessaan kovinkaan vanha, vaikka hän eläessään
vaikutti vanhanaikaisemmalta kuin monet korkeita kymmenlukuja
lähentelevät mummot.
Kaisassa se vanhan ajan tuntu esiintyi salaisen, sisäisesti
omintakeiseksi muodostuneen elämänkäsityksen noudattamisessa. Hän
ei yrittänyt millään tavalla jarruttaa uuden ajan kehitystä vanhan
hyödyksi, eikä hän myöskään ylistänyt entisiä tapoja nykyisiä
paremmiksi. Päinvastoin. Hän oli vilkasluontoinen, kyseli ja
teki huomioita kaikesta hyörinnästä ympäristössään. Hän saattoi
kehuskellen hypistellä toisten yllä olevia vaatteita, silti itse
käyttämättä muita kuin omia määrätynlaisia kuosejaan. Jokin varma
tyyli- ja sopivaisuusvaisto, korkeimman, koruttomuutena esiintyvän
hienostuneisuuden veroinen, ohjasi häntä kaikissa elämisen tavoissa.
Kaisan mielenlaadulle oli tuki vierasta eukoille niin ominainen
naukuva päivitteleminen ja kaikki kateuden hengessä syntyvä panettelu.
Kuullessaan jonkun varomattomasti parjaavan lähimmäistään, hän
huvittavan kekseliäästi keikkasi puheen toiselle tolalle. Levottomia
hän viihdytteli ja omia satunnaisia harmejaan hän karttoi kertomasta
kenellekään. Siitä ihmiset tekivät sen johtopäätöksen, että Kaisa oli
tyytyväinen elämään ja Iissoon.
Kaisan puheet täytti ehtimiseen toistuva sana Iisso. Miten Iisso
meni..., Iisso sanoi... ja minä sanoin Iissolle jotta... ja Iisso
arveli siihen...
Kun Iisso sitten kuoli, tuntui aivan luonnolliselta, että Kaisakin
riutui loppuun vajaassa vuodessa.
Pariskunta tunnettiin kyläläisten keskuudessa nimityksillä Iisson Kaisa
ja Kaisan Iisso. Jos milloin omaanto »Kaisan» jäi Iisson edeltä pois,
lisättiin naurahtaen perään selitys »se Mankki», Iisso kun oli huomiota
herättävän lyhytkasvuinen ja paljaspäinen pätkä.
Kaisan kuullen ei Iissoa sopinut nimitellä. Se olikin ainoa syy,
josta Kaisa antausi kinastelemaan. Puolustuspuheella oli tosin
leikillinen väritys. Siinä sai kuulla sellaisenkin totuuden, ettei se
ole pienuudella pilattu, kellä jalat hyvästi yltävät maahan. Lopuksi
läiskähti valtti »onpa tuo Iisso kelvannut ruunallekin sotasuiniloissa».
Iisso oli erittäin umpimielinen. Hänen vakainen käytöksensä leimattiin
tavallisesti typeryydestä johtuvaksi jöröttämiseksi. Mutta hyvänä ja
rehellisenä työmiehenä häntä kunnioitettiin kaikkialla pienuudesta
huolimatta.
* * * * *
Iisson ja Kaisan aviositeen solmiaminen oli aikoinaan tapahtunut hieman
tavallisuudesta poikkeavasti ja herättänyt jonkinverran hilpeyttä.
Kaisa palveli silloin eräässä pitäjän isoisimmista taloista, johon
Iissokin kekriltä tuli rengiksi. Heti ensimmäisenä talossaolopäivänä
sateli Iissolle kompasanoja pienuudesta. Iltasella remakka nousi
ylimmilleen, kun isäntä keksi ehdottaa Kaisaa Iisson elämän
kumppaniksi. Lupasipa pitää heille hyvät kuuliaiset ja itse lähteä jo
huomenissa heitä oriilla kyyditsemään kuulutuksille. Isännän rääsiminen
oli samalla lingottu letkaukseksi Kaisalle, jonka suopeudesta ei
enempi hän itse kuin kukaan muukaan mies kyennyt kerskumaan. Isäntä
oli kylläkin naimisissa, — hänen emäntänsä oli vielä varsin kuvillaan
pysynyt nainen — mutta se seikka ei estänyt miestä kesyttelemästä
piikoja »ilman vain iltikseen».
Kuka olisi arvannut paukapään Iisson tyvenesti selittävän isännän
ivapuheeseen, ettei ainakaan hän naima-asiassa vastaan vänkää.
Kaisa vakuutti hymyillen samaa. Kysäsipä vielä saisiko varustaa leipää,
vaiko kauroja hevosen evääksi huomeneksi.
Syrjäisten sopi todellakin naureskella moista päähänpistoa ja liitosta
ennustettiin tulevan ties millainen.
Kukaan ei tullut tietämään, että Kaisalle ja Iissolle jo oli tapahtunut
ihme. Että lyhyen syystalvisen päivän sanaton tuttavuus riitti heille
elämänaikaisen onnen takeeksi. Mene-tiedä, ehkä tuntikin olisi ollut
heille tarpeeksi pitkä, ehkä kiitävä hetki.
Vaikka palvelusvuosi oli nuorikoilla vasta alulla, kun vihkimäkaavat
jo joutuivat saneltaviksi, jäivät he luonteittensa mukaisesti alalleen
työskennellen talossa sovitun vuoden miehenä ja vaimona. Vasta sen
loputtua he järjestivät elämänsä ulkoiset puitteet mieluisikseen.
* * * * *
Jos Kaisalle ja Iissolle olisi suotu lapsia, olisivat he silloin
nuoruudessaan varmaankin puuhanneet vakituisen elinpaikan. Mutta kun
sellaiset toiveet pettivät, ei oman konnun hankinnalla tuntunut olevan
pätevää perustetta.
Sitäpaitsi pysyi Iisso vapaampana kulkemaan etäisilläkin työansioilla,
eikä Kaisan tarvinnut jäädä yksinään nyysköttämään johonkin salotöllin
soppeen, kun he näin asustivat loisina. Olivat oleilleet siten jo
monessa paikassa, useita vuosia kussakin. Viimeksi he päätyivät
majatalon vierasrakennukseen, missä heille isosta tuvasta, jota
käytettiin käräjäsalina ja maamiesseuran kokoushuoneena, erotettiin
lautaseinällä kamarintapainen »lankkaus».
Lankkauksen yhden seinämän pituisen tilan anasti tumma, punaruskea
sänky. Siinä oli pohjimmaisena olkipatja ja sillä pari höyhenistä
pielusta. Pielusten katteeksi asetettu vehnäjauhosäkistä tehty raiti
ylettyi niukasti vuoteen puoliväliin. Päällimmäisenä levittäytyi
litistynyt lammasnahkavälly.
Sen vuoteen lämmössä Iisso levähti ettoneet mälli poskessa. Sitten,
saatuaan Kaisalta kahvit, hän latasi letkuvartisen piipun, tunki sen
mustuneitten hammasrivien väliin ja painui töilleen. Hän mennä juppasi
niin, että iso pää nyykkäsi askelten tahdissa. Sen Kaisa näki ikkunasta
vuodetta oikoessaan.
Majatalossa muodostui kyyditseminen vähitellen Iisson varsinaiseksi
ammatiksi, ja raskaat työt siirtyivät huomaamatta syrjään. Hän alkoikin
vanheta. Oli muutenkin Kaisaa kymmenisen vuotta iäkkäämpi. Olipa hän
jo vuosien mittaan tullut talonjusseille raivanneeksi monet louhikot
ja väsänneeksi nurmettuneet pellot. Maatyö oli hänestä mieluisinta,
vaikkei se ollut hetikään niin tuottoisaa kuin metsänhakkuu ja muut
urakat.
Iisso teki päivätöitä tarvittaissa. Hän ei huolinut sitoutua
määräajaksi taloon. Hän tahtoi pysyä omissa eväissään. Sen
ruokakomennon osasi Kaisa kaikista parhaiten. Iisso sai noudatella omia
halujaan ja tottumuksiaan, niinkuin sitäkin, että joi kahvin maidotta
ja sokeritta, silti hyödyttämättä isäntä-porhoa.
Lankkauksen vähäinen nurkkahylly tallensi Kaisan ruoka-astiavaraston:
muutamia savivateja, lasisen sokeriastian ja kahvikuppiparin,
joita somistivat kirkasväriset kukkaoksat ja violetiksi kuluneella
kiillekullalla maalatut lauselmat, toisessa »Ystävän muisto», toisessa
»Onnea ja menestystä».
Jos Kaisa hellävaroen kuppeja käsitellessään ajatteli Iisson ja omaa
elämäänsä, niin siitäkin uhkui huomenesta huomeneen onnea ja menestystä.
Hänen ei ollut pitkiin aikoihin tarvinnut ostaa leipäjauhoja kilottain.
Iisso nouti aina puodista täysinäisen säkin, kun entinen vajui
loppupuolilleen.
Säkeistä hän ompeli palttinaisiin paidanylisiin lujat kivijalat.
Vaatetta heille riitti loppuiäksi. Paikkakunnalla yleisesti käytetyssä
koristeettomassa, neliskolkkaisessa »kistussa» oli hänellä tallella
vielä piikuusaikaisiakin pukuja ja sitten ne nappisaappaat, jotka
Iisso heti yhteen mentyä teetätti taitavalla suutari Väänäsellä.
Siinä kistussa pysyivät kuin uusina, sievästi lapoilleen
järjestettyinä, toisessa kasassa villaiset harviaispuvut — musta
merino ja kamel’lankanen — toisessa pumpuliset, niin mörkkiset kuin
valkeavaltaiset, ja sitten vyöliinat ja huivit. Punaiselle ja siniselle
vivahteleva kihlasilkki oli säilynyt lujana sekin. Se olikin laheaa
ainesta, painautui korvallisille lupsakasti kuin unen humaus. Musta,
ripsureunainen kirkkosilkki, joka sihaji kankeampana, oli ruvennut
hapristumaan taitteitten kohdista. Ei sitä vielä outo huomannut, ei
hän itsekään muuten kuin valoa vasten tarkastaessaan. Lisäksi riippui
aitan parvessa hänen toppatakkinsa Iisson puoliturkin rinnalla ja
vartaallinen sukkia.
* * * * *
Iisson ja Kaisan elämän säikeet näyttivät Kohtalottaren rukin
lempeästi hyristessä pitenevän ja kietoutuvan toisiinsa tasaiseksi
ja soinnittomaksi rihmaksi. Jokainen uusi vuorokausi asettui ennen
elettyjen rinnalle kuin lankakierros viipsinpuulle. Päivän loppuessa
puolisot haparoivat yksituumaisesti yön helmaan ja aamulla he jälleen
vahvistuneina valmistuivat muun elollisen luonnon kerällä uutta päivää
enteilemään.
Kaisa oli ahkera. Hänen ketterä käyntinsä, hoikka ja hieman kumarainen
vartensa toivat lähinnä mieleen mustalaisnaisen. Sitä vaikutelmaa
vielä lisäsi pitkä, höllänä riippuva pusero ja runsaspoimeinen hame,
jonka helma kävellessä somasti ja pitkästi liehahti kantapäissä. Tumma
tukka pysyi harmaantumattomana loppuun asti. Se oli suorittu kahdelle
letille, jotka oli kätevästi pohjukoittain punottu pitkänomaiseksi
neulattomaksi niskaseppeleeksi.
Iisso ei mielellään päästänyt Kaisaa kylälle töihin. Taisi olla
pienelle miehelle kunnia-asia, että saattoi pitää vaimon yksistään
itseä varten. Kaisa puolestaan osoittautui sellaisen huomaavaisuuden
arvoiseksi hoitamalla toimekkaasti kotoiset askareet.
Kukaan ei päässyt nälvimään Kaisaa laiskuudesta. Hän etsi aina työtä
ja näprehtimistä. Eikä sen niin tarvinnut etsiäkään, ken viitsi pitää
paikat kunnossa ja miehen työtamineet ehjinä.
Majatalon vierastuvan permannosta, jonka puhdistaminen oli Kaisan
hoteissa, näki selvästi, että se oli pesty hiekalla ja varpuluudalla
ja huuhdeltu hulasvedellä. Rakennuksen nurkalla, pihamaan vähitellen
väkevöityneessä maaperässä, kasvoi pitkiä pujoja. Niitä Kaisa kesäisin
käytti lakaistessaan. Ne niin liukkaasti myötäytyivät rosoistakin
siltaa vasten, eivät varisseet ja jättivät jälkeensä miellyttävän
yrttituoksun.
Kaisa sai kasvattaa talon pellossa vuoden perunat, pari riviä iloisen
vihreäpiippaisia sipuleja ja sitten tietysti Iissolle lehtitupakkaa.
Hän maksoi maanvuokran taittamalla taloon talveksi kylpyvastat.
Ei voi hahmotella ehjäsävyisempää kuvaa kuin Kaisa vastametsässä.
Tuolla hän rivakoin ja silti rauhallisin askelin seuraa kaitaista
polkua, johon on taajaan painunut hevosenkengän jälkiä,
päivänpaisteisen ahon laitaan.
Aho on sellainen kuivahko, heinittynyt hevoshaan kumpare, missä sirkat
sirisevät intohimoisemmin kuin rehevillä niityillä. Mesimarja kukkii
punaisenaan kannokossa ja harakanhattu jättää vasta lehdon liepeillä
vastahakoisesti tilaa maitikalle ja sananjalalle.
Valkorunkoiset koivut kutsuvat Kaisaa kaikkialle. Hän valitsee
tottuneesti lehtevät, karheavartiset rauduskoivut. Hoikkarakenteinen
käsi taittaa nopsasti kahmalomääriä mahlajalle tuoksuvaa vihannuutta.
Ristikoinen hame vilkkuu milloin täältä, milloin tuolta. Sitten Kaisa
istuutuu kivelle katveeseen työtä päättämään.
Huivi on valahtanut harteille. Kaunismuotoisen pään sileälle kammatut
hiukset ja suora, valkea jakauspiirto häivähtävät kirkkotunnelmalta.
Sitä pyhäistä rauhaa tuntuu kätkeytyvän myöskin tyttömäisesti kirkkaan
kosteina päilyviin silmiin. Kuitenkin on vain tavallinen arki. Sitä ei
vaan huomaa tällä metisellä, koivikkolehdon saartamalla aholla. Vaikkei
tämä ole kovinkaan etäällä asumuksista. Parahiksi kukon laulu kuuluu.
Kohta kai vellikello soittaa lounatrupeaman päättyneeksi. Kaisan
on jouduttauduttava Iisson tulolle kotiin. Iisso tarvitsee ruokaa,
puhtaat hattarat ja kuivat lapikkaat. Iisso on jokivarressa johdeaitaa
panemassa. Se on laadittava monelle mutkalle, ettei riesaantunut
härän-pyrri keksisi karkureittiä.
Latteaksi järjestetty lehväkimppu toisensa perästä pannoittuu
hieskoivun varvulla ja yhdistetään parinsa kanssa kammitsaksi.
Aholta lähtiessä on Kaisalla niitä vastakammitsoja selässä iso,
taakkavitsalla köytetty kantamus.
* * * * *
Syyspuoleen Kaisa kuukehtii samaisessa lehdossa sienettämässä. Kukaan
ei osaa tarkemmin valikoida syötäväksi kelpaavia lajeja, sellaisia
tatinräpisköistä vaikeasti tunnettavia kuin ovat lepinkäiset,
haaperoiset, vahveroiset ja pienet pilperoiset.
Sienet Kaisa keittää ja maustaa suolatessa sipulihakkeluksella.
Sellainen talvisilakka on parasta herkkua sille, ketä hiukasee.
Sienipöntön ohella kuuluu Kaisan talviseen muonavarastoon vielä
valtainen korvollinen ensimmäisillä pakkasilla jäädytettyä
piimänkokkelia, joka vedessä sulatettuna säästää monta markkaa
sydäntalven maidottomimpana kautena.
* * * * *
Kertomuksemme ajanlaskuna ovat talven hankaluudet taas voitetut. On
huhtikuu 1913. Päivään on juuri pujahtanut illansuun aavistuksellisen
herkkä tunnelma. Pihamaan huvenneen nietoksen kuoppuraiseksi tallattua
pintaa, joka päivällä vaivasi ikkunastakatselijaa harmaudellaan, ei
enää huomaa. Katse viivähtää ehdottomasti yökylmää ennustavan taivaan
kellanvihreässä kajossa, jota vielä tehostaa kirkkaasti helottava
iltatähti.
Kaisa vuottelee Iissoa kyydistä. Kaisalla palaa tuli ison tuvan
hellassa. Kahvipannu hohtaa hellan perällä Ystävän muiston vieressä,
jolla Kaisa on selvitellyt nokkaporot ja maistanut tirauksen enshätään.
Kaisa aikoo keitältää iltaseksi tillin-muttoa, (kädestä syötävää
talkkunapuuroa); vesi padassa jo kirppuilee sitä varten.
Kaisa on valkaissut hangella rohtimisia pyyheliinoja. Niitä hän nyt
tuvan pitkällä pöydällä laskostaa ja kietoo kaulinpalikan ympärille.
Pöydän kulmalle sysätty kaulinlauta on päältäpäin koristettu
omituisilla kaiverruskuvioilla. Ne ovat Iisson käsialaa.
Huone hämärtyy. Tulen leimahtelu tervaslastuissa heittää seinille
lekkuvia heijastuksia, jotka laajenevat, himmenevät ja uupuvat
loukkoihin ja orsien varjostaman laen karstaiseen tummuuteen.
Iissopa vasta myöhästyy.
Kaisa käväisee useita kertoja portailla kuulostamassa.
Nyt jo postikin kulkee, kello räikää. Se taitaa kääntää tänne meidän
pihaan. Niin kääntääkin. Entä mikä mies sillä retkottaa reessä?
— Armias Luoja! Iissoko...
* * * * *
Iisso on paluumatkalla oikaissut järven yli niinkuin aamulla
mennessäkin ja jäälle kohonneen kohvan pettämänä ajanut uve-avantoon.
Sinne on painunut reki ja rikkaan isännän sukkajalka tamma.
Siihen kylmettymiseen Iisso sitten helluntaiviikolla kuoli.
Kaisasta oli sydäntäsärkevää nähdä pistoksissa läähättävää Iissoa.
Iisson henkeä salpasi. Ja rykiminen! Välistä luuli miehen menehtyvän
ihan tuossa tuokiossa.
Kerran aamuyöllä, kun tuska vähän hölläsi, teki Iisson mieli tupakkaa.
Hän ei kumminkaan jaksanut imeä ilmaa niin syvään, että olisi saanut
piipun vetämään, vaikka Kaisa maanittelevasti haastellen koki auttaa
ja rikitti tulitikun toisensa perästä sytykkeeksi. Lopuksi Iisso
toivotteli saavansa edes mällin poskeen.
Silloin Kaisa päättäväisenä pistäysi tuvan puolella polttamassa
piipullisen ja toi Iissolle kopraansa kopistamansa perskat.
Se oli Iisson viimeinen mälli. Jo saman päivän iltana hänet saatiin
nostaa laudalle riihen tyhjään ruumenkorsuun.
Kaisan mieli ei enää jaksanut ponnahtaa järkyttävien kokemusten
paineesta. Hänelle tapahtui samaten kuin Iisson pullealle, hopeaiselle
silinterikellolle, jonka koneistoon silloin onnettomuudessa pääsi
vettä ja joka sen koommin kävi miten milloinkin sattui, tietämättä sen
paremmin osoittaa mennyttä, olevaa kuin tulevaakaan ajanlaskua.
Muutamana koleana syyspäivänä Kaisa näyttäytyy pappilassa. Hän on
vetänyt Iisson harmaan nutun päällysvaatteekseen. Hän kulkee entistä
kumaraisempana, mutta yhä vieläkin kevein, joutuisin askelin. Laihat
kädet lepäävät toimettomina. Hän on pistänyt ne vastakkain hihansuihin
kuin olisi niiden ainoaksi tehtäväksi jäänyt yksinäisyydessä
värjöttävän sydänalan suojaaminen. Huivin pimennosta pallottaa
kuihtuneissa kasvoissa suuret ja säikähtäneen näköiset sinisilmät.
Kaisan mieleen on muistunut, että pappilan lehtorivävy eräänä kesänä
pyysi saada valokuvata hänet ja Iisson. Iisso oli silloin tekemässä
niittourakkaa ja hän toi Iissolle evästä.
— Vaan tokkopa se kuva lie tullut tallennetuksi, kun se on näin
halpasista eläjistä.
Etsivät ja löytävät sen rintakuvan ja vielä toisenkin, jossa Iisso on
muun heinäväen joukossa, kylläkin selvästi tunnettavissa, mutta vain
parin sentin mittaisena.
— Tässähän näitä kuvia olisi kaksittain. Kummastako Kaisa enemmän pitää?
Kaisa katsoo, hymyilee ja viimein itkuun pillahtaen tarrautuu siihen
pienikokoiseen.
— Jos minä voisin saada tämän, kun siinä näkyy Iisson koko runnakko...
Mankin vähäpätöinen runnakko siinä tosiaankin esiintyy suhteettomassa
pienuudessaan muiden miesten rinnalla.
Kaisalle antavat tietenkin molemmat kuvat.
Ennen kuolemistaan Kaisa vielä ennätti muuttaa majatalosta sisarensa
mökille. Siellä hän kohta joutui vuoteen varaan, eikä siitä enää
noussutkaan.
Kaisan sisar peri Iisson ja Kaisan maallisen rihkaman. Suurelle
lapsiparvelle tuli vaatteet hyvään tarpeeseen. Mökissä ei siekailtu
vanhanaikuisia tavaroita haaskatessa.
Nuori, kiistaten eteenpäin rynnistävä elämä sotki ja tallasi
huomaamattaan unohduksen suohon menneestä ajasta nykyiseen johtaneiden
porraspuiden sijatkin.