Iso, viisi-ikkunainen huone, jonka ovensuuseinällä roikkuu
hevosvaljaihin lukeutuvia remeleitä ja kalistimia ja jonka yhteen
nurkkaukseen mahtuu keväisin itosia tekemään kahden suuren pellon
mullantuoksuiset siemenperunat, se on renkitupa.
Päivällä, varsinkin kesäaikaan, on renkitupa useimmiten autio.
Kylmä liesi ammottaa mustana, sitä vartioivat kola ja pitkä piakka.
Seinäkello raksaa ja päästää kuluneesta koneistostaan kukon kirahtelua
muistuttavan äänen ennen laiskatahtista lyömistä.
Jollakin ikkunalaudalla viereksii nuhrautuneita lehtisiä ja
ikävystyttävän näköistä opettavaista kirjallisuutta. Se saisi
tottuneenkin lukijan haukottelemaan, saatikka renkimiehen, joka tuskin
kykenee sujuvasti tavaamaan. Mutta sellainen kansan valistaminen kuuluu
talon tapoihin, samoin haarukoilla syöminen päärakennuksen keittiössä.
Vanhemmat rengit ja päiväläiset eivät viitsi niihin kompeisiin kajota.
Syövät puukon kärjellä, jota sitten sipaisevat housujen takamuksiin ja
pistävät tuppeen keittiön portaita laskeutuessaan ja kylläisiä ääniä
erittäessään.
Talossa on luja komento. Piikojen ei ole lupa vetelehtiä renkituvassa.
Täytyy kyllä päästää ne sinne leipomaan ja paistamaan suuret
hapantaikinukset. Mutta kun syyspuoleen illat myteröityvät, pujahtavat
ne lepakot navettaan mennessään, tai hellapuita noutaessaan, karjopihan
puoleista tietä poikain luokse ja huvitelevat kahta ajattelemattomammin.
Ylettömän ankarasta ja luonnonvastaisesta järjestyksestä aiheutuu
palvelusväen nopea vaihtuminen. Vuoden, kaksi, korkeintaan kolme,
jaksavat nuoret ihmiset sellaisia ehtoja sietää.
Olipa sentään muuan emännöitsijä seitsemän vuotta. Hän piti karjotytöt
aisoissa ja, ellei muu auttanut, kanteli rouvalle. Hänen seitsemäntenä
vuotenaan osui taloon kaksi pulskaa renkiä. Emännöitsijän oli vaikea
ratkaista, kummalleko heistä hän antaisi liemien rasvaisimmat
kokkareet. Alkuvuodesta ne sai Tahvo, kunnes karjakko Roosa käänsi
hänet selvästi puoleensa. Siitä lähtien ne muuttuivat Pekan lautaselle.
Kun sitten Pekkakin vuoden lopussa yhtäkkiä kävi pappilassa leipurin
lesken keralla, masentui emännöitsijä niin, että lähti tiehensä.
Taloon tuotettiin oikein hieno, käherrettyhiuksinen »köksä» jostakin
suuresta kaupungista. Samoihin aikoihin rehenteli tuvassa pitkä,
naimaton pehtoori. Kähärätukka meni kerran nostattelemaan pitkää
aamukahville. Sisäkkö juosta pintteli perässä vähän myöhemmin,
sytykepäreiden haku asian tapaisena. Sisäkkö oli rivakka tyttö. Kun hän
kipaisi portailta tuvan ovelle, tuli kähärätukalle niin kiire lähtö
ulos, ettei hän muistanut ottaa tuvan seinältä naulasta siniverkaista
päällyshametta ylleen. Sisäkkö toi sen sitten vahingoniloisena
rouvalle, joka antoi köksälle matkapassit.
Välistä sattui johtavaksi rengiksi perheellinen mies. Silloin
näytti tupa kohta toisenlaiselta. Sen hajukin muuttui, kun siihen
leivänpaiston, kenkätervan ja orsilla kuivuvien reenjalaspuiden lisäksi
sekaantui kahvinpaahtoa ja lapsenriepujen lemahduksia.
Herrasväellä oli omiakin lapsia, pari vajaa kymmenvuotisia ja muutamia
siitä vanhempia, jotka viettivät enää osan vuodesta kotosalla.
Herrasväen lasten ei sallittu käydä tuvassa muuta kuin asialla. Heille
selitettiin syyksi, että »tuvassa oppii pahuutta».
Mutta rengin lasten ei tarvinnut karttaa mitään. Eihän niittykukkasten
juurille levitetä olkia talven uhatessa, puutarharuusuille vain...
Rengin lapset konttasivat paljain pakaroin permannolla. Ne nukkuivat
usein riisumattomina ja pitkäveteisesti valitellen tautivuoteella, kun
miesten äänekäs puhelu ja askartelu häiritsivät kuumeisia aivoja.
Erästä rengin perhettä vaivasi ilkeä silmäsairaus. Miehen silmät
punottivat, vaimon tuntuivat olevan sulamattomasti ajetuksissa. Vanhin
tytär oli umpisokea ja nuorin rääpesilmäinen. Pari poikaa ja yksi
tyttö, sarjan keskisatoa, näyttivät päällisin-puolin tarkastelijasta
sentään terveiltä.
Sokea tyttö oli kahdeksannellatoista ja kävi Kuopiossa sokeainkoulua,
josta kesiksi ja jouluiksi saapui vanhempiensa luokse. Toiset lapset
eivät saaneet mitään koulutusta.
Sormet lennellen kohopistearkkien lehdillä sokea tyttö luki ääneen
omaisilleen monenlaista kirjatietoa ja lauleli helein äänin
harrassävyisiä koululauluja »Läpi lauhan illan rauhan» ja »Herra
taivahan kuule huutoain.»
Hän osasi soittaa urkuharmooniakin ja sai kerran näyttää taitoaan
herrasväen puolella, jossa oli harmooni rouvaa ja piano nuoria
neitejä varten. Esitys tapahtui itsenään jouluiltana, jolloin koko
palveluskunta oli haalittu suureen saliin juhlimaan kuusen ympärille.
Kaikki kiittelivät sokean soittajan lahjakkuutta.
Ihmekö siis, jos kirjakieltä puhuva, sievän yksinkertaisiin
koulutamineihin puettu ja niin »hirveän viisas» tytär muodosti
oppimattoman äitinsä parhaan ilon ja kerskaamisen aiheen.
Kun tyttö piti kesäloman kuluttua luovuttaa sokeainkouluun, pusertui
äidin kankeiden luomien rakosista kirkkaat kyynelpisarat. Ne ihan
terhensivät sumentaa katseen, ettei tahtonut nähdä ulkona portaallakaan
istuen siivota linkkuveitsen avulla syöpäläisiä sen pienimmän,
tihrusilmäisen tyttölapsen ohuista pellavakutreista.
Sellaista kurjaa joukkokuntaa ei tuvassa kärsitty vuotta kauempaa.
Samallaisena sekasotkuisena kuormana, jollaisena oli edellisenä
syystalvena pihaan ajanut, se seuraavan vuoden ensilumilla liukui
tuvan portaitten edestä korkean, vihreäksi maalatun pihaportin kautta
kujosille ja maantielle. Minne? Sitä eivät ainakaan lastenkamarin
ikkunasta katselevat tyttö ja poika osanneet kuvitella, yhtävähän kuin
sitäkään, mistä noiden ihmisten seuraajat tulisivat.
Leveäselkäinen Alpiini raahasi niinikään yhdeksi vuodeksi tupaan
avioliittonsa raskaan ristin ontuvan Leenan muodossa.
Leenan kellahkot ja hevosmaisesti eteenpäin sojottavat ylähampaat
lepäsivät säännöllisesti alahuulella hyökkäysvalmiina. Kun ne
heltisivät huulelta, ryöppysi Alpiini poloisen ylitse sapekas
syytöstulva, joka, jos ei näkijää sattunut, asettui vasta jätettyään
sanojen varmennukseksi sinelmän — kuin korkeimman oikeuden kirjelmän
loppuun kuuluu luonnostaan lankeavasti leima — Alpiinin selkälihoihin.
Kaukonäköinen kaitselmus oli tiennyt mitä teki takavarikoidessaan
Leenan sormien kynnet jo hamassa lapsuudessa. Leena oli silloin
ollut vasta viaton kätkyessä soudateltava, (jommoiseksi häntä ei
oikein osannut kuvitella) kun kuusivuotias sisar keritsi millä kalvoi
häneltä kynnet ja samalla jok'ikisen sormen nipukan. Sen suursiivouksen
jälkeen kasvoi liha omituisesti lapsen kynnenperien suojaksi. Alpiinin
silmien ja syntisen nahkan säästymiseksi niin varmaankin säädettiin
tapahtuvaksi.
Tuuheapartainen kulkuriukko rämpii umpeen tuiskuttuneella pihapolulla
renkitupaa kohden. Hänen selkänsä on köykistynyt nahkaisen
rihkamatavararepun painosta.
Lunta leijailee isoina akan-paloina.
Tämä ei ole ensi-lunta, joka aina uutuudellaan häikäisee ja taivuttaa
ihmiset tervetuloa toivottamaan. Tämä sydäntalven sakea sade vahventaa
mailla ennestäänkin raskaana levittäytyvää lumitaakkaa ja hautaa »kesä»
käsitteen naurettavan huolellisesti. Totta tosiaan ei kesäisistä
suloista saa tekemälläkään syntymään niinkään selvää mielikuvaa kuin
suvella ukonpilven pudottelemia rakeita kourastessa menneestä tai
tulevasta talvesta.
Kenet työ ja touhu pidättää ulkosalla, hän tuntee rehkiessään
reipastuvansa, menettävänsä ikävät mielihauteet, kun kosteat hiutaleet
tarttuvat silmäripsiin ja sulavat huulille ja kasvoille puhtaaksi
tuoksuksi, joka kulkeutuu mukana tuvankin ummehtuneisuuteen.
Ken taas toimettomana istuu huoneessa yksin ja seuraa lumen
pyörryttävää laskeutumista, hänen sydäntään kouristaa kaiken
katoavaisuus. Jos hän on vanhus, sallii hän tahdottomana kylmänkirkkaan
valkeuden herpaista olentonsa, joka on valmis hiutaleitten mukana
lähenemään maan tarjoamaa levähdystä. Jos hän on nuori, herättää
lumen kutsuva karkelo hänessä vastustushalua. Hän tuntee onnenkaipuun
paisuvan ylivoimaiseksi. Hän ei enää tahtoisi olla yksin.
Päärakennuksessa, nuoren neidin kamarissa, jossa on valkeaksi maalatut,
kukkaspäällystäiset huonekalut kustaviaanista tyyliä, tuntuu aivan
siltä kuin olisi ikkunoihin vastikään ripustettu sinervän puhtaat
verhot. Lumesta se valaistus heijastuu, sillä taivas jo hämärtyy.
Lähestyvä ilta yrittää yhä sakenevan lumisateen avulla puijata ihmiset
valtoihinsa tuntia varhaisemmin.
Se kuiskuttaa navettatytöille, että on lähdettävä läävään. Voihan
siellä puhdistaa, ruokkia elukat ja levittää alasetkin valmiiksi ennen
lypsämistä, jota ei tohdi alkaa ennen kello kuutta, kun sattuu olemaan
mittalypsypäivä.
Kun herrasväen nuori neiti myöhemmin huivein ja varsikengin
vannehdittuna, mittalypsylista kourassa toikkarehtaa upottavassa
nietoksessa navettarakennukseen, on häntä vastassa vain tuttu
kytkyitten kitinä ja vihannalle tuoksahtava nautakarjan hengityksen
lemu.
Sarvipäiden pitkä ruokapöytä on tyhjentynyt, koskapa karheat kielet
siltä kuuluvasti raapivat heinistä varisseita suolarakeita.
Tuollaista lehmän kieltä on hauska katsella. Kuinka se himokkaasti
kietoutuu makupalan ympärille ja sitten jälkimaistelussa nuolla hamuaa
suupieliä, pistäytyen välillä kosteissa sierainaukoissa asti. Samalla
kolmiosastoisen rumpumahan läpi vaeltaa kumea kurina: märehtimisen enne.
Olisi juoton hetki käsillä. Suurukseksi varattu jauhovakka kököttää
koskemattomana kiveyksellä ja rehuperunakorvo halkomattomine
naperoineen sementtipermannolla. Lääväkin on siivoamatta ja lypsäjät
tipotiessään. Ei ne kuulu kolisevan ylisilläkään.
Neiti hoihkasee Iitaa ja Sannaa ovelta. Tuvan portaita ne tulla
kopisuttelevat nauraa kikattaen. Olisiko Perkko ruvennut heidän
kanssaan... Tytöt kertovat sen kulkuriukon myöskentelevän kampoja,
peilejä ja neula- ja nappilehtisiä. Ja sitten se povaa korteista.
»Kuulkoitenhan mittee se tuolleennii Iitalle...»
Neiti tahtoisi hänkin povuuttaa. Lupaa lypsää joudukiksi kolmantena,
jos saa toisen tytöistä palaamaan mukanaan tupaan.
— Sannan ei pidä millään muotoa ilmaista etten olekaan palvelijoita,
että kuullaan tietääkö poppamies asiat.
Ei taida tietää.
Ukko ennustaa posmentaa tupakkapurun ruskettaman parta-takukkonsa
suojasta neidille hyvää työmiestä kullaksi ja koreaa mökin sijaa.
Neiti ei näytä laisinkaan loukkaantuneelta. Tuolla muurin kupeella
istuu kolmijalkaisella jakkaralla nuori Perkko, vanhan äitinsä toimesta
salomökistä taloon osunut renki, vuoleskellen parhaillaan neidille
viilesvonkkaa (S kirjaimen muotoista ohutta lastusta, jommoisella
pujotetaan loimia pirran rakoihin) ja hymyilee hillitysti.
Neiti ei oikein tahdo itselleenkään selvitellä, mikä lienee syynä
siihen, että hän niin mielellään avustaa piikatyttöjä töissä. Kaikista
mieluisimmin hän toimittaa keittiön eteiseen pitkän sisähuonerivin
lämmityspuut kelkalla halkovajasta, jossa illoin häilähtelee
tallilyhdyn kaihomielinen valo.
Lyhdyn sisällä palaa pieni huulilamppu. Sen kituvassa lekotuksessa
liikehtii Perkon sutjakka vartalo. Kirves iskee, halot pirstoutuvat
helähtäen.
Perkko ikäänkuin hakee ja samalla karttaa hänen läheisyyttään. Perkko
tuntee miehisessä ylpeydessään oman asemansa puutteelliset varustukset
ja kai toistaa mielessään sananpartta »tasaltaan se on oksa taitettava.»
Mitä Perkolta oikeastaan puuttuu? Kiehtovan kaunis hän on ja
luontevasti kaino. Yhdellä sanalla sanoen: hyvä.
Niitä vain hänellä ei ole, joilla niin helposti yhdenvertaistutaan
ja joilla kun täyttää taskut ja pääontelon, kelpaa sydän vaikka
typötyhjänä: rikkautta ja opillista sivistystä.
Tai eikö hän itse — sukutraditsioneihin huolellisesti kasvatettu
neitonen — enää kykene hallitsemaan mielteitään? Rappeutumisoire?
Kovinpa kiihoittuneeksi hän tuntee itsensä.
Sittenkin. Jos tohtisi...
Tulevana syksynä hänen toki onneksi on määrä lähteä täältä pois työuraa
valitsemaan. Siellä niitä jo on kouluaikaisia tovereita lueskelemassa,
vai mitä tehnevät. Heitä hän kylläkään ei kaipaa. Heidät hän osaa
lukea ulkoa yhtä vaivattomasti kuin heiltä saamansa epäluotettavat
Kalevala-runojen muunnelmat, jotka hänellä on niputettuna
pöytälaatikossa.
Sittenpä tuon näkee, mitä maailma antaa, kunhan sinne pääsee täältä
korven taikamaisesta painostuksesta.
* * * * *
Pääsit pois neiti nuori, vaan lienetkö päässyt joko hiukkasen
liian varhain, tai liian myöhään? Vai miksi nytkin vielä yhtenään
ajatuksissasi palajat siihen renkitupaan, jonka tilavalle pankolle
laitettiin talvipakkasella syntyneelle karitsaraukalle soma, heinillä
sisustettu vuode ja sinä siihen sille syöttelit pienellä kapustalla
voisulaa ja lämmintä maitoa...