Emmi oli pieni tyttökoululainen, jonka kustannuksella toverit saivat
usein nauraa. Ei puhtaan ilon naurua, joka vielä aikojen takaisissa
muisteloissa viskaa maininkina huulille mieluisen hymähdyksen, vaan
omahyväistä ja säälinsekaista hihitystä, minkä soisi jääneen ilmoille
pääsemättä, kun kuulee sen aiheuttajan kuolleen.
Niinpä Emminkin kuolinsanoma toki kykeni viiden minuutin pituiseksi
hetkeksi jäykistämään koulun opettajiston ja oppilaiden kasvot ja
kohdistamaan heidän tarkkaavaisuutensa tuon vähäpätöisen olennon
muistelemiseen.
Se oli silloin kun johtajatar syyskuun kahdeksannen päivän
aamuhartauden lopussa kertoi saaneensa kirjeessä ilmoituksen siitä,
että »kaikkivaltias on käsittämättömässä viisaudessaan katsonut
parhaaksi keuhkokuumeen kautta temmata pois keskuudestamme neljännelle
luokalle siirretyn oppilaan Emmi Maarasen» ja lisäsi, »Herra auta meitä
ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi
tulisimme. Amen.» Lopuksi seurasi tiedoitus huomisesta markkinaluvasta,
johon alaluokat jo vastasivat hyvänmielen kohahduksella.
Sitten rivit marssivat rukoussalista luokkahuoneisiin. Se oli
tyypillinen pienkaupunkilainen oppilaslauma, jossa vilahteli
valtavana enemmistönä kikkanokkaisia lapikaskenkiä, mikäli niitä
yläluokkalaisilla huomasi vähilleen maataviistävien hameitten kätköstä.
Kas tuolla erään pullearyntäisen kauppiaan tyttären velttolihaksisella
kaulalla komeili kultakello pitkissä kullatuissa perissä, joita
myöten hän sormin hurrasi ylös-alas, ylös-alas sellaista sittemmin
niin prostoilta vaikuttanutta helmikoristeista nappulaa. Ja tuolla
neljäsluokkalaisten rivissä harppaili lyhythameinen Alli, Emmin
tovereista ainoa, joka oli sattumalta joutunut koulun ulkopuolella
kosketuksiin Emmin kanssa. Niitä kertoja Alli nyt mieleensä palautti.
Alku tapahtui heidän ollessaan toisella luokalla. Silloinkin oli
syysmarkkina-aika. Siihen asti hän oli ollut Emmin suhteen yhtä
välinpitämätön kuin toisetkin toverit. Emmi ei hakenut kenenkään
seuraa. Juuri se hänen sulkeutuneisuutensa ja kärsivän ylpeä suupielten
mutruileminen ärsyttivät tovereita ja opettajia. Useat opettajista
osoittivat selvästi haluavansa saada Emmin nöyryytetyksi, edes kerran
kyynelöimään. Luokalla oli monta muuta köyhää tyttöä, vaikkei ehkä
ketään yhtä alkeellista kuin Emmi. Sellaiset tytöt punastelivat ja
hengästyivät mongertaessaan französisch’iä ja itkivät hiukankin
ankarammasta moitteesta. Opettajat punnitsivat heidät otollisiksi.
Heidän alava käytöksensä kun oli suorassa suhteessa opettajan
ylemmyyteen: sen astemittari. Vaan Emmipä ei koskaan pyytänyt anteeksi.
Hän ei vastustellut, mutta ei myöskään oikaissut sanottavasti
virheitään eikä esittänyt halaistua sanaa puolustukseksi. Hän vain
katsoi puolittain kysyvästi, ja välistä ruskea silmäpari välähti ja
tarkasti vakavasti arvioiden toruskelijaa.
Emmin virheet koskivat harvoin varsinaisia oppiaineita. Vihkoissa
töhröiset kansipaperit, taitamattomasti kammattu tukka, tai hiha rikki
kyynärpään kohdalta; sellaisia ne rikkomukset tavallisesti olivat.
Joku opettaja saattoi yrittää solmita Emmiä sanoissa. Jos asiaan
tällöin pujahti pukki, sai Emmi niin tuntuvan huomautuksen, että
se vaarallisemmin kolhasi opettajan käytöksen tahdikkuutta kuin
hyljeksityn Emmin ruskearuutuiseen flanellimekkoon verhoutunutta ja
löylysaunan kaipuusta kielittelevää olemusta. Varmaankin olisi Emmille
monessa aineessa merkitty alhainen arvolause, elleivät kokeet ja
kirjoitukset — jääväämättömät todistajat — häntä pelastaneet, joskaan
ei loistavasti, niin toki tyydyttävästi.
Mutta voimistelutunnit vasta armottomimmin paljastivat Emmin
puutteellisuuden toverien lapsellisen tungetteleville katseille.
Pukeutumishuoneessa Emmi valitsi itselleen perimmäisen vaatesäiliön.
Sen oven suojaan hän vetäysi pukeutumaan. Kun komennuspillin vaativa
hujellus vingahti voimistelusalissa ja tytöt kiiruhtivat riviin, jäi
Emmi säännöllisesti suhrailemaan yksityisluontoisessa viimeistelyssä ja
hiipi sitten hiljaa paikalleen, rivin huippuun, luokan pienin kun oli.
Ja kuitenkaan, salaperäisestä valmistelusta huolimatta, eivät
Emmin äidin kutomat lampaan-mustat ja lyhytvartiset sukat aina
jaksaneet pysyä ylhäällä kokonaista tuntia. Niitä oli juostessa
tämän tästä kohautettava. Sitten, jossakin ripeässä ojennuksessa tai
telineliikkeessä, kuului pahaenteistä ratkeamista ja... sukka lotkahti
kumitossulle.
Reipas ja erittäin inhimillinen voimistelun opettajatar silloin
kevyesti läppäsi Emmiä takamuksille ja virkkoi naurahtaen: »menes
nyt Emerentia taas pukuhuoneeseen laittaan itteäs». Emerentia mennä
luhnusti kumaraisena, sukkaa nääthään-sen piti pidellä. Toverit
tirskuivat. Kuka voi sen heiltä tyystin evätä, vaikka tarkka korva
keksikin opettajattaren äänessä äskeisestä hyväntahtoisesta sävystä
poikkeavan särähdyksen, kun hän karskisti kajahdutti »rivi suoraksi!»
* * * * *
Syysmarkkinain aikana muuttuu vähäinen koulukaupunki erittäin
eloisaksi. Kirkkaat ja kahnaantuessa uutuuttaan kirskuvat kalossit
jalassa vaeltavat maalta tulleet kihlainostajaparit käsityksin kaduilla
ja tölläilevät suu kolmantena silmänä sirkustelttojen ja myymäläkojujen
häikäisevää katinkultaa.
Hoilaavia miehiä ajelee rämisevissä rattaissa ja miltei jokaisen
ajopelin jäljessä juoksee toinen hevonen tiuhteessa. Siinä näkee
takkuisia luuskia, joiden säkä konkottaa korkealla ja nahka
uskollisesti myötäytyy luurangon solmujen ja haarautumien katteeksi.
Millä on jalat vuohisten kohdalta pöheessä, mikä enää nilkuttaa kolmen
koiven varassa.
Taitava hevoshuijari kaupittelee vähävaraiselle mäkitupalaisäijälle
toratsua tammaa. Koeajossa ilmenee se eittämätön totuus, että tamma on
häntyri. Häntä pyörii viuhuen kuin tuulenkela. Muuta vikaa ei myöjä
sano olevankaan. Hän tietää, ettei täällä kaupungin tasaisilla kaduilla
tule ilmi, että se lisäksi on mäkimys. Hän voittaa sillä runsaasti
puolella.
Mutta onpa myös tarjolla komeita pekunoita. On säikkyisiä ja
helläsuisia tammoja, joista tulee mainioita kantakirjaäitejä. Niiden
läheisyydessä nuoret oriit värisevät, riehakoivat hyppyaskelin ja
ärjyvät kiihkeästi pystypäin kuolainrautojen kiristyksestä huolimatta.
Täyteläiset kupeet välkehtivät suinnan jäljeltä lautasilta masmaloihin
saakka. Ryssäläiset partsikat vievät niitä Venäjälle sotahevosiksi. Ne
ovat korkeassa kurssissa, kun on japanilais-venäläisen sodan aika.
Kouluissa on markkinalupa.
Alli asuu erään Tantin kirjavassa koululaispuulaakissa, jonka muodostaa
noin kymmenhenkinen katras »parempain ihmisten huonompia lapsia».
Heille Tantin pitäisi olla äidin ja isän sijaisena, mutta hän ei oikein
ennätä sellaiseen, kun on tehtävä niin tuhottomasti ruokaa — pojat
kilpailevat mielellään lihapullan syönnillä — ja sitten on Tantin
illat miltei poikkeuksetta varatut N.N.K.Y:n tai pelastusarmeijan
kokouksiin. Hän ei aavista, että hänen lauhkeat abiturienttinsa sillä
välin mielellään kiehuvat falsettiäänellä kaksimielisiä sukkeluuksia
pisamanaamaiselle, punakiehkuratukkaiselle piikatytölle.
Alli on käväissyt muiden mukana markkinoilla, karusellissa ja käärmeen
kesyttäjän näytännössä. Huomenna on jälleen tavallinen koulupäivä.
Allin on huomiseksi puhtaaksikirjoitettava aine »muuttolinnut», mutta
vihko on unohtunut ostamatta. Hän kurkistaa katupeiliin ja tekee sen
havainnon, ettei vielä ole liian myöhäistä, koskapa puiston kulmalle
ei vielä ole sytytetty lyhtyä. Siitä päästä katua se sytyttäjä aina
aloittaa. Kyllä uskaltaa lähteä kirjakauppaan.
Alli arkailee muistaessaan kuinka päivällä muuan markkinamies
juovuspäissään hihkasi hänelle »hei, tyttö! huikataankos hattuja?» Hän
oli juuri samana aamuna Tantin opastuksella hankkinut itselleen uuden
punahuopaisen hatun, jonka otsikon ilmattoman iso nauharuusuke veti
humalaisenkin huomion puoleensa.
Portilta saa Alli pelästyneenä peruutua pihaan. Kadulla ajavat takaa
suurta päistärikköoritta, joka on riuhtounut valloilleen ja nyt
pillastuneena laukkaa niin, että vaahtipallot pärskyvät sieraimista ja
katukiveys kipiröi kavioiden iskuista.
Hetkistä myöhemmin Alli lähtee uudestaan.
Matkan varrella sijaitsevaan levyseppä Kervisen talon viereiseen solaan
on keräytynyt ihmisiä. Maassa makaa oikosenaan kuolleelta näyttävä
keski-ikäinen työläisnainen. Joku kuuluu innokkaasti selittävän, että
irtonainen hevonen juoksi naisen kumoon.
Alli pujotteleikse naisen luo, oikoo kaatuessa huiskahtaneet hameet
miesten rivoista naurahteluista piittaamatta ja selittää harmistuneena,
että tapaturmainen on toimitettava viipymättä lääkäriin. Joku lupaa
ottaa sen tehdäkseen.
Kun Alli kohottautuu naisen äärestä, näkee hän solan lauta-aidan
viereisen piharakennuksen avatussa ikkunassa Emmin.
— Täälläkö sinä asut? Näin lähellä minua. Enhän tiennytkään. Tulen
sinne.
Ja vastausta odottamatta Alli menee sisään Emmin luokse.
Mitä olivatkaan seinäkellon häiritsevä räikkääminen puolitunnittain
ja hyönteissurmajauhelman väkevä haju muhkuraisen kovassa patjassa,
jotka ensimmältä Tantin luona valvottivat öisin Allia ja saivat hänet
kaipaamaan kotiin, Emmin oloon verraten.
Emmi asuu suutarin perheessä.
Suutarin koko talous mahtuu yhteen ainokaiseen huoneeseen, joka
on jaettu kahtia haalistuneella sertinkiverholla. Ensiksi saapuu
sisäänastuja työpajaan, missä häämöttää suutarin luonnottoman pitkältä
vaikuttava selkä — housut lienevät niin löyhässä ja alhaalla — ja
sitten mestarin olan takaa mulkoilevat oppipojan valkoiset silmämunat
ryvettyneistä kasvoista kuin ahoksen puijalla konsanaan. Siinä
sitä työskennellään nahkaesiliinat edessä ja perehdytään hikisten
kenkärajojen moninaisiin vammoihin.
Kuvottava nahkan katku kuroo Allin kurkunpäätä, vaikka ikkuna onkin
auki verhontakaisessa osastossa, missä suutarin vaimo valmistaa ruokaa
jollekin tähän yöpyvälle markkinavieraalle. Lapsista pyöriskelee
kaksi vanhinta äidin helmuksissa mankuen vesirinkilöitä. Nuorin
veisaa kehdossa. Siltä on tutti pudonnut permannolle. Emmi on
nähtävästi vast'ikään aterioinut. Hänellekin on markkinamiesten
matkassa lähetetty kotoa eväitä: ryynipiiraita ja rieskakuoreen
tehty lanttu-lammaslihakukko. Emmi käärii hämillisenä sapuskat
sanomalehtipaperiin ja asettaa käärön tyhjenneistä rihmarullista
kyhätylle seinähyllylle. Siinä ne koulukirjatkin ovat tahrautumassa.
Alli peittää vaivoin säälinsä, jolla arvaa Emmiä loukkaavansa. Hän
virkkaa jotakin sanoakseen ja päästäkseen pian puhtaaseen ilmaan:
— Ethän vaan minun tähteni keskeyttänyt syöntiäsi.
— Jospa tuo nyt jäikin kesken, niin eihän siihen tule liitosta, pistää
leikkisästi väliin markkinavieras.
— Minä olen matkalla ainevihkon ostoon. Etkö jouda mukaan? Kohta muuten
kirjakauppakin suljetaan.
— Saatanhan minä tulla.
Kirjakaupasta johdattaa Alli Emmin asuntoonsa. Siellä on kotosalla
vain Toivo, muuan vastaperustetun yhteiskoulun ensiluokkalainen,
joka mieluummin pysyy sisällä kuin kuljeksii kadulla sydän kurkussa
ja kumiletkuun kiinnitetty kivenmurikka nyrkissä kansakoululaisten
salakavalaa hyökkäystä peläten. Kaikki muut ovat jatkamassa
markkinahuveja.
Toivo ja Emmi ovat kumpikin vielä oikeita lapsia. He innostuvat
leikkimään ja pelaamaan dominoa. Alli kirjoittaa ja iloitsee.
Siitä lähtien Alli usein nouti Emmin luokseen. Lopulta hän rohkeni
tarjota Emmille, kaikessa salaisuudessa, alusvaateparren. Emmi
puolestaan selvitti Allille laskutehtäviä harvinaisen matalalla ja
pehmeäsointuisella äänellään, joka väreili kätkettyä lämpöä. Lisäksi
tapasivat lapset toisensa pyhäkoulussa, jonne Alli sai suostutelluksi
Emmin mukaansa. Pyhäkoulu oli Tantin mielestä se ihannevastamyrkky,
mikä tarvittiin surmaamaan pienessä kouluväessä itävän kokoviikkoisen
turmeluksen juurineen päivineen.
Niin joutui kevät. Tyttökoulun ahtaassa kokoelmahuoneessa
auringonpaiste lämmittäen hiveli rautanivelistä luurankomiestä ja
täytettyjä pikkulintuja, jotka tuoksahtivat miedosti kamfertilta.
Kevät teki koululaiset huolestuttavan huikentelevaisiksi. Allillekin
tapahtui vielä viimeksi sinä lukuvuotena sellaista, että puulaakin
pojat keksivät kujeillessaan muutamien kumppaneitten avustuksella
pitää tyttöjen kamarin ikkunan alla serenaadin. He keksivät lisäksi
tervata katupeilin. Laulu värisytti Allia ihanasti, vaikka se saattoi
olla tarkoitettu hänen huonetoverilleen, ylimmän luokan tytölle. Mutta
siitä ilosta oli maksettava kova hinta. Tantti toimeenpani aamulla
kuulustelun, sai selville tervaajan, joka asui naapuritalossa ja
Allille määrättiin nöyryyttävä tehtävä mennä sanomaan nuorukaiselle,
että peili oli siekailematta puhdistettava ja Tantilta pyydettävä
anteeksi, jos mieli välttää kantelua rehtorille.
Tuntuipa sitten kaksin verroin ihanammalta saada istua junassa matkalla
kotiin. Vaaleaan vihannuuteen puhjennut luonto vilahteli hyväillen
silmissä. Emmillä oli lyhyempi rautatiematka kuin Allilla. Alli sai
nähdä Emmin äidin, joka oli tullut pysäkille tytärtään vastaan.
Juna siinä hiljalleen puhkui ja otti polttopuita ikävän näköisestä
pinorykelmästä, minkä taitse pujottelevalle tielle pian katosi kaksi
samaten ruudutettua kesähuivia, Maarasen mökin naisen ja hänen koulua
käyvän tyttärensä, jonka tänä kesänä pitää kerätä heiniä papereille ja
kuulla siitä leikkitovereiltaan monenlaisia arvosteluja ja isältään
se tuomio, »ettei noilla tiedoilla maksaisi vaivaa päätään täyttää,
ne ovat niitä herrain kiireitä, kun ei ole kellä pakko työllä hankkia
leipää ja leivän särvintä.»
Alli näki, että Emmin äidillä oli toivorikas katsanto. Alli saattoi
hyvin kuvitella Emmiltä kuulemansa tapahtuman, joka oli johdattanut
köyhän pieneläjän tyttären opin tielle.
... Kuinka vasta paikkakunnalle muuttaneen nimismiehen rouva jättää
polkupyörän aitovarteen, avaa vitsasrenkaalla suljetun, somasti
narahtavan veräjän ja astuu kamomillan reunustamaa pihapolkua
tupaan. Ystävällinen torpan nainen osoittaa kainon arvokkaasti
vieraalle parhaan istuimen, jolta kaiken varalta pyyhältää
olemattoman tomun vyöliinalla. Rouva tuntee tekevänsä melkein kuin
jonkin ihmisystävällisen uhrauksen myöntyessään odottelemaan kahvin
joutumista. Hän on vain tullut kysymään Maijastiinaa pariksi päiväksi
puutarhan kitkentään.
Ikkunalla rehoittaa tuohisessa kukkanen, jonka omituisen täplikkäät
lehdet miellyttävät rouvaa. Hän pyytää ja saa siitä oksan ja vielä
selityksen, että kukka ei siedä runsasta kastelua, muuten se
lösseröityy ja kuolee.
Sitten vaimo kursailee, kun ei satu olemaan kermaa, se on tullut
pannuksi aamulla kirnuukseen, eikähän sitä ole vehnästäkään, vaan hän
keittää »puhtaaseen veteen oikein paljaista pavuista kahvin».
Pois pyöräillessään on rouva tyytyväinen vierailuunsa. Hän ei
laisinkaan muista nauraa torpan naiselle, jos tämä onkin syyhyttänyt
sarvenoaan ja turistanut nenää nappeihin vieraan nähden. Kaikki on
ollut kuten olla pitikin, että rouva sai nauttia väärentämättömästä
maalaistunnelmasta. Lisäksi on rouva varma siitä, että hän oli
esiintynyt edukseen. Pienellä paikkakunnalla voi tuollaisen
kitkijävaimonkin mielipiteellä olla ulottuvia seurauksia, käyhän
Maijastiina kuulemma kaikissa herraspaikoissa pyykillä. Miellyttävä ja
vaatimaton nainen.
Ehkä juuri vaimon vaatimattomuus, joka ei pyrkinyt lähentelemään
nimismiehen rouvan korkea-arvoisuutta, sai rouvan suopeasti
huomauttamaan torpan tytön erinomaisen kansakoulutodistuksen johdosta,
että tytön sietäisi ehdottomasti päästä jatkamaan lukualalla. Siitä
se alkoi ja tuossa sitä nyt oltiin. Huokeammalla pääsisit päämäärääsi
Emmi, jos olisit enemmän äitiisi, mutta isäsi tyttärenä sinua sopii
ihailla.
Tyttökoulun kolmas oli alin konventtiluokka. Konventtiluokilla oli
lyseon yläluokkien kanssa yhteiset riennot.
Kun tytöt syksyllä palasivat kaupunkiin, antausi Alli innostuneena
toverikuntatoimintaan. Emmiä hän ei saanut mukaan. Allilla oli
uusi asunto. Oma kamari vanhan ja herttaisen neidin pienessä
huvilassa hiukan kaupungin ulkopuolella. Neiti itse ja hänen
punakellervä kissansa, valkorintainen ja keltasilmäinen kolli,
vallitsivat keittiössä. Ainoa kamari oli Allin hoteissa kukkasineen,
flyygeleineen. Neiti-vanhus pistäysi välistä Allin puolelle puhelemaan
ja innostui kertomaan vanhoista ajoista tai soittamaan pingoitetuin
sormin hengellisen ohjelman jatkeeksi poloneeseja, menuetteja ja
valsseja. Donauwellen oli neidin kuihtuvan ja Allin puhkeavan
hempeamielisyyden kiehtovin kohde.
Sinne nukkelaan satuprinssit iltaisin saattoivat Allia milloin
luistinradalta, milloin lauluharjoituksista ja toisinaan toverikunnan
juhlista, jolloin Alli sai olla pukeutuneena monirimssuiseen,
ruusunpunaiseen juhlahameeseen. Näin estyi tyttöjen seurustelu ihan
itsestään. Ystävyyteen tunkeusi muistojen imelänkaihoisa sivumaku,
niinkuin kuherruskuukautensa kadottaneille käy.
Talvi hurahti, mihin lie hurahtanut. Sitä seurasivat kevät ja kesä.
Sitten kertoivat kykät viljapelloilla ja tulien tuike tuvissa sen
syksyn saapumisesta, joka ensitöikseen katkaisi Emmin koulunkäynnin.
Jäikö hänen elämänsäkin keskeneräiseksi? Sitä ei uskalla niin varmasti
väittää; eikö elämän säiettä mitattane kullekin riittävän pitkäksi,
päästä päähän.
* * * * *
Siitä tuntoa hätkähdyttävästä hetkestä, jona Emmin kuolinsanoma täytti
tyttökoulun rukoussalin, ei syysmarkkinan aattoiltana näytä olevan
jäljellä häivettäkään iloisten koululaisten ajatuksissa.
Maaelämän rauhassa levähtänyt ja nälkiintynyt mielikuvitus kerää
uteliaalla tyydytyksellä talteen kaupungin ilmiöt, sen loiston ja
liikenteen.
Joku lapsellinen ensikertalainen ehkä itkee salaa koti-ikävästä, kun
on täytynyt erota isästä ja äidistä ja siitä pihapellon pientaren
vatukosta, johon vielä jäi niin paljon puolikypsiä marjoja. Ne saavat
nyt hänettä valmistua läpikuultavan mehukkaiksi ja varista pehkon
juurelle risujen ja loppuun kukkineen horsman siemennukan sekaan. Ehkä
jo siellä viruvat maatumassa.
Kehittyneet yläluokkalaiset kävelevät ja kuiskuttelevat salaisuuksia
puistokadun hämärässä. Moni heistä ehdoin tahdoin kieltää verensä
alkuperän, olipa se sitten lähtöisin talokkaista, mökkiläisistä
tai käsityöläisistä ja pitää aivan luonnollisena sitä, että jo
pikkukaupungin puistokadulla vallitsee jyrkkä kastiraja. Kadulla on
nimittäin »kymmenen pennin puoli» koululaisten ja »viiden pennin puoli»
piikain ja puukhollarien kurtiisille.
Monenkirjavia ovatkin ne toveruuden ja lemmen siteet, joita opiskeleva
nuoriso kunkin lukuvuoden mittaan solmii ja purkaa samaisella
yhteisellä kohtaamispaikalla, on hentosyisiä, jos karheatekoisiakin.
Sellainen tunteiden aseharjoitus voi välistä tapaturmaisesti viiltää
herkkään mieleen seurauksiltaan varsin tuhoisia haavoja, joskin
useimmat selviävät leikistä pinnallisilla naarmuilla ja unohtavat koko
asian uhrattuaan jonkin haikean purkauksen Runottaren ikinälkäisellä
alttarilla.
Yhteistä monipäiselle koululaislaumalle on itsetiedoton tutustuminen
omaan itseen, omiin taipumuksiin ja edellytyksiin ja sen ohella kypsyvä
aavistus tulevasta voimasta tai heikkoudesta.
He alkavat muodostua yksilöiksi. Niinpä esim. Alli Williams ei
ole vain joku Williams-perheen edustaja, niiden Williamsien,
joille omassa ympäristössään omistetaan määrätynlaiset hyveet ja
paheet, vaan hän on viehättävän vapaa ihmislapsi. Hän on ääriään
myöten täynnä vastakoetuiden uusien suhteiden vaikutelmia, joihin
rinnastettuna kotoiset tavat ja mielipiteet näyttäytyvät vallan uudessa
valaistuksessa. Hän uskaltaa ajatuksissaan arvostella isää ja äitiä ja
niin vähitellen ja pikkuviisaasti kaikkea olevaista auringon alla.
Yhä taajenevat »kurttuavien» rivit kadun kummallakin puolella.
Tuolla erään tunnetun lyseolaisen isä, maalarimestari, hoipertelee
loistavassa markkinahutikassa kadun poikki. Hänelle nauretaan makeasti.
Allinkaan mieleen ei juolahda itkeä Emmiä. Hautuumaan puiden huokailua
ja ristien aavemaista pilkoitusta nuoret ja elämänhaluiset ihmiset
yleensäkin mieluinten karttavat, niin kauan kuin voivat, sehän on
tiettyä.
Ne harvalukuiset kävijät vain, jotka syystä tai toisesta joutuvat
silmäilemään hautamerkkejä eräässä syrjäisessä alhossa, näkevät ehkä,
että monen muun kirveellä veistetyn lautaristin joukossa on muuan
»lyyviitalla» tökerösti laapittu, jossa joksikin vuosikymmeneksi
säilyy jälkimaailmalle virheellisesti tekstattu tieto »Täsä lepää Emmi
MaRaNeN.»
Ja Emmin lapsettomaksi jättämässä kodissa äiti pyhäiltaisin, kun on
hyvästi aikaa, tavaa hellän ihailevasti Emmi-vainaan ruohoalpummin
mustasta kannesta kultakirjaimista tyttökoulukieltä: »HER-PA-RI-UM.»