Kaikki paikkakuntalaiset tunsivat Huiman-Tiinan, höperön vaimon, joka
syvään ja moneen kertaan polvia lyyhistäen, jopa kaulaankin kapsahtaen
ja »voi rakkaat kalliit» hokien, kiitteli saamastaan almusta. Moni,
tietäessään hänen kovaonnisen osansa, kohteli suopeammin häntä kuin
muita anelijoita.
Tiina oli aikoinaan pyörähdellyt kotitalonsa ainokaisena tyttärenä
ja siitä vaihtunut naapuriin minikoksi. Siellä onnettomat aviolliset
suhteet ja lapsen kuolema hämmensivät hänen tunteikkaan mielensä
ja lopuksi muuttivat hänen järkensä kuin sumeaksi peiliksi, josta
menneitten tapahtumain kuvat katosivat jäljettömiin ja josta hän vain
vaivoin saattoi selvitellä edes hetkittäin oman nykyisen hahmonsa.
Silloin huimetessaan Tiina yritti tappaa miehensä ja väitti miehen
sukulaisten piiloittaneen häneltä lapsen, hänen oman »Ristuspoikansa.»
Näihin seikkoihin liittyi välittömäksi jatkeeksi Huiman-Tiinan
elämä ensin Niuvanniemen hourujenhoitolassa ja sitten oman pitäjän
vaivaistalolla, jossa häntä säilytettiin puoli vuotta raivojen
osastolla, mistä hänet vuorostaan siirrettiin yleiselle puolelle
Koikkalatar nimisen huonotapaisen naisen huonetoveriksi. Tiina oli
silloin jo niin parantunut, että ainoastaan kiusoitteleva puhe
avioliitosta ja Ristuspojasta vielä aiheuttivat avuttomia väänteitä
kasvolihaksissa ja kummallisia, kakistelumaisia äännähtelyjä kurkussa.
Mainittu ilmehtiminen ja lapsekas yksinpuhelu jäivät siitä pitäen
hänelle lähtemättömäksi tavaksi. Huima-Tiina ei enää raivonnut.
Armahtava unohtamisen taito, samalla kun se eristi hänet katkerasta
menneisyydestä tehden hänet kykenemättömäksi palaamaan miehen luo,
takasi hänelle elinkautisen kunnanhoidon.
Vaarattoman Huiman-Tiinan sallittiin vapaasti kuljeskella kylällä.
Hänen ainoan tähteeksi jääneen maallisen ilonsa muodosti »Tillukka»,
alituisesti mukana kuljettamansa kahvipannu, jonka höysteeksi hän
taloista ja herraspaikoista kävi pyytelemässä »laatuja»: kahvia,
sokeria ja maitoa, tai ropoa niiden ostamiseen.
Soman säälittävää oli nähdä Huiman-Tiinan ennen talosta poistumistaan
mytöstelevän nyyttiään lähtökuntoon. Hän levähytti polvilleen, tai
istuimelle, vanhan tummavaltaisen huivin, jonka neljännessä kolkassa
oli — jos oli — lujan solmun sisässä laatujen ostoon tarvittava kassa.
Huiville hän sitten moniaiden vaatekappaleiden sekaan puoleen jos
toiseenkin käännellen ja väännellen sovitteli Tillukan, maitopullon
ja eripariset juomaneuvot ja lopuksi kuulostavasti helisteltyään
läkkisen paputölkin. Koko toimituksen ajan saattoi kasvojen ilmeistä
ja jokelluksen sävystä havaita, tyydyttikö laatuvarasto omistajaansa,
vai vieläkö ehkä puuttui jotakin. Huimalla-Tiinalla näytti olevan täysi
työ suunnitellessa tulevaa kahvinkeitto-ohjelmaa. Hänen täytyi siinä
moneen kertaan sipaista korvallisilta hiuksia, jotka oli Niuvanniemessä
leikattu ja ylettyivät vapauden koittaessa parahiksi pienelle
saparolle, ja nypläillä keskisormen päällä nenänlatvaa hokien »jaa,
jaa», tai »ei, ei tule tamullista», aina kuinka asia kulloinkin vaati.
Huima-Tiina omasi ihmeellisen kyvyn vaistota kuka ihminen oli
pohjaltaan hyvä, kuka ilkeä. Ei edes imartelulla ja lahjuksilla voitu
hänen päätöstään horjuttaa. Hän eritteli saman perheen jäsenistä
pahansuovat ja myötätuntoiset ja väisti sekä pelkäsi ensinmainittuja
niin, että taloon tultuaan ja jo eteiseen ehdittyään hän sellaisen
henkilön lähestyessä saattoi pyörtää takaisin. Syytä kysyttäessä hän
vastasi vain: »tuli niin tylyksi minun luonnolleni».
Huima-Tiina oli ihmeteltävän siisti. Ei reikää vaatteissa, ei
loiselukoita, joita hänen kerrottiin ankarasti vainonneen pikku
pöksässään vaivaistalolla.
Niin vaihtoi väsymätön aika maltittomalle ihmiskunnalle yhä uusia
vuosia lukemattomine mahdollisuuksineen ja vaihtoi siinä sivutöikseen
Huiman-Tiinan keltaisen tukan väriä. Siihen ilmeni ensin harmaita
juovia ja sitten se vähitellen varisi ja vaikeni, niin että päänahka
kuulsi säikeiden lomista.
Huima-Tiina eli vanhaksi. Jokaisen kyläläisen muistiin hänen piirteensä
ennättivät syöpyä. »Mikähän Huimalla-Tiinalla nyt on, kun ei ole
meillä käynyt», ihmeteltiin kohta, jos hän satunnaisia mielijohteitaan
noudatellessaan vähän kauemmin pysyttelihe näkymättömissä. Kukaan ei
halunnut jäädä hänen hylkäämäkseen.
Siksipä, kun Huima-Tiina sitten sairastui kuolintautiinsa, muisti joku,
hänen käynteihinsä tottunut, lähettää hänelle laatuja vaivaistalolle.
Tulivatko ne perille, ihan Huiman-Tiinan kielelle asti, on hyvin
epäilyttävää. Kateus, ahtaus, likaisuus ja lääkkeettömyys, kaikki se
tietysti vaikutti haitallisesti köyhän, lääkärittömän ja apteekittoman
kunnan suuren kodin kuntoon.
Selkä makuuhaavojen uurtamana Huima-Tiina vanhus tuskissaan voivotteli
kesän helteisinä päivinä ja kuolemaa tulevaksi toivotteli. Vaan
moniko muu sairas siellä samanaikaisesti mahtoi kärsiä, olla kärsinyt
tai jäädä edelleen kärsimään yhtä kirpeitä kipuja kenenkään siitä
hituistakaan välittämättä.
Huima-Tiina sentään elokuulla taukosi tuskittelemasta. Ihmiskunta pääsi
sillä hetkellä yhdestä vaivaisesta, ellei se samalla hetkellä jo saanut
syntymävian, tautitartunnan tai muun sattuman kautta toista tilalle.
* * * * *
Jäljelle jääneitten maailmassa muutamana päivänä herrasperheen nuoret
poimiskelivat mustikoita metisimmillään kukkivan kanervan tuoksuisella
kankaalla. He keskustelivat polkupyöristä, kasvienkeruusta ja pian
tapahtuvasta kouluunlähdöstä. Hiukan puhetta hiljentäen sivuutettiin
hautuumaa. Se oli kankaasta äskettäin aidattu kaistale, kun vanha
kirkkotarha jo oli täyttynyt. Uudessa kuolleitten valtakunnassa
törrötti vasta joitakuita ristejä.
Ilma oli syyskesäiseksi uuvuttavan kuuma ja kaunis. Vajaan kilometrin
päässä asusti Hauturi-Janne, eli lyhimmittäin »Turi». Tuohisten
täytyttyä oli marjattajien lähdettävä sieltä juomista saamaan. Ja
kaivostahan sitä nousi.
Turin emäntä ei sattunut kotiin. Turin pienet poikarehvanat vehtasivat
mustan tamman hallavanpunaisen varsan ympärillä isän valjastaessa emää
liistereen eteen. Rinnustinta jalan avulla kiristäessään Turi housut
kiinteällä ähkyi ja päivitteli, kun oli »lähdettävä kesken parempia
töitä toimittamaan Huiman-Tiinan ruumista hautaan, jottei se näin
äkeällä säällä mätä... ptruu, hevoonen.»
— Mistä te sitä haette ja reellä?
— Leikkuuhuoneeltahan se on hilattava, siitä kankaan rinnasta yhteiseen
hautaan. Ja reki se on ikänsä ollut paras vetopeli näillä havuneulasten
livettäviksi peittämillä teillä. Siitä vain riesan nakkasi, kun ei ole
aikuista apulaista arkkua rekeen ja hautaan nostamaan. Eikä miehistä
miestä kannata sitävarten palkatakaan, tuollaisen kunnanholhokin haudan
kaivannasta tulee ilmankin huono saalis, vaikka se pitää saattaa ihan
maahan asti.
— Kelpaammeko me avuksi? Siitähän meidän on ohi kuljettava kotiin
palatessa joka tapauksessa.
— Suurkiitosta! Jollei siitä lie liikaa vaivaa, niin... alkakaahan
astua edeltä, minä kyllä teidät matkalla tavoitan, haen vielä köyttä
millä arkkua liikutella.
Niinpä kokoontuvat nuoret hieman arastellen ruumishuoneen edustalle.
Se on punamullalla iloiseksi maalattu, valkonurkkainen mökki, ikkunaa
vailla, jota vastaamaan on tielle näkyvään päätyyn sivelty mustalla
värillä ikkunan kuvain: sammuneen silmän symboli?
Turin avattua oven tuntuu lievä ruumiin löyhkä. Urheasti sentään
kukin kantaja puristaa hamppuköyden päätä ja tuppautuu miehen perässä
pimeästä oviaukosta sisälle.
Kylläpä on kurja se arkku, minkä he sieltä päivänvaloon saattavat. Se
on kyhätty harmaista, jossain seinvierustalla seisseistä laudoista
ja on niin hatara, että kummassakin päässä irvottaa iso rako, sillä
harjamaisesti katoksi naulattujen lautojen muodostamat kolmiot on
jätetty tukkeamatta.
Arkku näyttää juuri kestävän lyhyen rekimatkan ruumishuoneelta
veräjälle ja siitä käytävää pitkin hautuumaan puuttomaan, autioimpaan
laitaan. Siihen päättyy raivattu käytävä ja alkaa somerikkomäki, jossa
yhteiset-, eli laverihaudat sijaitsevat. Niitä on siellä jo viitisen
riviä. Ei niillä näe ristejä, eikä muistomerkkejä, kukkapengermistä
puhumattakaan.
Sinne lasketaan Huima-Tiina laitimmaiseksi. Pari hartaasti ja
lapsellisesti väräjävää moniäänistä laulua, paljon soraa ja
rapisevia kiviä kummuksi, sille vihkonen käytävän ohesta riipaistuja
kanervanvarpuja, sekä salaa pyyhkäisty surkuttelun kyynel. Selvä on.
Turi kiittää hyvillään suoriuduttuaan toimituksesta niin väleen ja
vähällä vaivalla. Sanoo rovastin sunnuntaina siunaavan Huiman-Tiinan
ruumiin samalla kuin tuon toissapäivänä kuopatun Holopaisen lapsen.
Varsa, kirmailtuaan aikansa kumpujen vaiheilla, on asettunut aisan
alitse nykimään emän nisiä. Laulun alkaessa se on hörökorvin
punaltanut siroa, kirkassilmäistä päätään ja arvostellut ihmisten
hommat liian vaikeatajuisiksi. Se on huomannut edullisimmaksi käyttää
emän lepohetkeä hyväkseen. Siksi se innokkaana syö saadessaan. Sen
takkuiset ja horjakat jalat ja sekava, miltei villamainen hännäntypykkä
liikehtivät ahneesti.
Ateria keskeytyy, kun Turi käteltyään avustajiaan hoputtaa suun
maiskahduksella tamman liikkeelle, sulkee veräjän, keikahtaa
rasahtaville liisteille, pyörittää ohjasten periä ja ajaa pois.
Marjattajat luovat hiljaisina jäähyväiskatseen päivänpaisteiselle
hautavallille, kunnes toinen toisensa perästä verkalleen käännähtävät
astumaan kotiin päin.
* * * * *
Sen iltapäivän viipyy nuoressa mielessä juhlallinen katoavaisuuden
aavistelu ja pienoinen pahanomantunnon tapainen kaiverrus siitä, että
on olemassa sellaista kuin erikoishaudat ja laverihaudat.
Sisäinen ääni lisää vielä, etteihän sillä ole väliä, minne turta ja
sieluton ruumis joutuu; eläessä ihmistä auttaa ja lähestyä pitää.
Niin pitäisi, myöntää nuorukainen, mutta ehdinhän minä yrittää
täyskasvuiseksi tultuani.
Hänestä on nyt niin autuaallista arkipuuhien keskellä heittäytyä
pyhäisen sovinnollisiin tunnelmiin, ilman minkäänmoisia varmoja
lupauksia, jotka ehkä sittenkin saattaisivat tulevaisuudessa jäädä
täyttämättä.