Mikähän aamu nyt onkaan? Tänään piti jotakin tapahtua.
Se tieto hälventää viimeisetkin unisumut ja räväyttää lasten silmät
äkkiä ja täydellisesti levälleen.
Tämänpäiväinen jännitys ei tupsahda yllätyksenä, eikä sentähden tunnu
aivan yhtä hauskalta kuin herääminen kerran kevätaamuna isän ääneen,
joka kuului toimeavan, että Normalle on syntynyt talliin soma orivarsa
ja lisäksi on Aatu kertonut nähneensä saunan lähettyvillä hirven
jäljet, jotka johtavat metsäpellolle päin. Kaikkia niitä ihmeitä
lapset pääsevät isän keralla katsomaan, jos pukeutuvat nopeasti, ettei
kerstehanki ehdi pehmetä.
Tänään on vain perunannosto.
Se on alkanut Ullan ja Kyöstin vielä nukkuessa. Heitä ei ole tultu
herättämäänkään, vaikka he ovat sitä pyytäneet. Väki jo varmaan syö
aamiaista keittiössä. Nyt kiireesti, kiireesti!
— Auta sinä selästä liivinnapit kiinni, niin minä autan sinua.
Perunannostajaksi kelpaa puolivaivainenkin. Niinpä murkinoi tilavassa
keittiössä oman työväen lisänä valiojoukko kylän kurjalistoa: räätälin
leski lonkkavikaisen tyttärensä kanssa, Kerosen viisihenkinen,
säälittävän resuinen pesue ja isäntärengin vaimon kuuromykkä veli.
Rännäl-Anni on myös tullut tarjolle. Hänelle ei vielä ole annettu
vastausta. Hän istuu sohvasängyn kannella nyyttirievun lievettä
hypistellen.
Rännäl-Anni on kasattunut vanhapiika ja sellaisena maalaisoloissa
harvinaisuus; hyvä työihminen kun kansan keskuudessa hyväksytään
pienine syntymävikoineen, jotka selitetään »luojan töiksi».
Nuorempana on Rännäl-Anni ollut pillihurja, mutta siitä sitten
asettunut henkipitimistään mitenkuten huolehtivaksi höpsäkäksi. Oli
vain osattava järjestää hänet yksinäiselle työmaalle. Siellä hän hosui
kahden viisaan edestä. Mutta joukossa hän rällätti kaiken maailman
kuulumisia niin mukavasti, että muiltakin unohtui työnteko sitä
kuunnellessa.
Rännäl-Anni ei oikein malttaisi odotella isäntäväkeä. Tahtoisi keritä
suurukselle hänkin. Hän hiivittäytyy herrasväen ruokailuhuoneen
ovelle ja tirkistää rakosesta. Siellä ei vielä syödä. Tyhjät
lautaset on latjattu pöydälle pinoon ja moniovisella kaapilla on
isossa lasiastiassa kermapäällystäinen viili. Sellaista herkkua näin
syksyisenä aikana.
Täytyy peruutua istuimelle odottelemaan.
Silloin säntäävät Ulla ja Kyösti keittiöön. He näkevät tyydytyksellä
kiintoisan perunannostojoukon. He vastaavat iloisesti nyökäten
kuuromykän riemastuneeseen viittailuun, jota säestää omituisen ontto
mölähtely. He kärttävät aamiaista joutuakseen muiden mukaan pellolle.
Lapsilla Rännäl-Anni vietättää uudestaan perille työkyselynsä.
Rännäl-Annia ei huolita perunannostoon. Hän ei kuitenkaan hellitä
ennenkuin on saanut luvan jäädä kassaroimaan vesakkoa hiehoaitauksen
putaman rantamilta.
Samassa on Rännäl-Anni ruokapöydän ääressä ja ahtaa leipää ja velliä
suuhunsa järjestelmällisesti kuin riihettäjä lyhteitä.
Aatu tuo vajasta kassaran.
Perunannostajia nopeammin ehättää Rännäl-Anni työhönsä. Lepikko huojuu
ja rusahtelee, kun hän siellä täysin mahoin mylstää.
* * * * *
Perunannostajilla riittää joksikin ajaksi tarinoimista Rännäl-Annin
johdosta. Rolo-Riitan rikkeistä se Annikin oli parhaassa iässään
huimentunut niin kuin keskimmäinen niistä kolmesta komeasta
Kontiittaresta ja niin moni muu. Kalmaa se Rolo-Riittakin tietysti
taikarohtuihinsa sotki, vaikkei siltä koskaan tavattu sellaisia
kapistuksia kuin suohon kuolleelta Pusu-Liisalta, joka kanniskeli
heittelemättä repussaan kuihtunutta ihmiskättä. Olihan se Rolo-Riitta
kerran muutamalle talokkaan tyttärelle isosta hinnasta valmistanut
lemmenjuoman, jolla saattoi suostutella kylmenneen armaan. Viinissä
sitä miehelle tyrkytettiin. Mutta miespä toki aavisti ämmien
eriskummallisiin viitteisiin kätkeytyvän jotakin pahaa ja lorautti
ryypyn koiralleen, joka siitä pitäen juosta jolkutteli tytön luona,
eikä herennyt siitä pelistä, ennenkuin pääsi hengestään.
— Ettäkö se ei olisi totta? Ka, ken ei uskone, niin juoskoon uskon
kaskeen ja...
Ullaa ja Kyöstiä se oudon raaka puhe hiukan kammottaa. Kodin
läheisyys kyllä tuntuu rauhoittavana, vaikkei rakennus näy tänne
riihentauspellolle. Kunpa häipyisivät muistista moiset saakkunat iltaan
mennessä. Illalla ne voivat vaania kintereillä, aivan selän takana.
Kun on saanut selän turvaan vuoteeseen, ne ryömivät vuoteen alle
väijyksiin. Niin teki se kolportööriltä ostettu värillinen Molokin
kuvakin. Sillä oli tultasuitseva kita ja pitkä kieli, jolle asetetulla
pakanalapsella ei ollut mitään pelastumisen toivoa.
Ilma on raikas ja omituisen tuoksuton.
Hevoshaan koivikko riputtelee hajamielisenä huokaillen kellastuneita
lehtiä puolukkamättäille. Perunapellon pientarella uhmailee pallomaisen
tuuhea pihlaja vielä syksyä. Se on melkein liian räikeän vihreä
soveltuakseen surusävyiseen ympäristöönsä, niin helakan punaiset
marjatkin kun sillä on.
Ullan ja Kyöstin käsiä paleltaa aluksi. Ne punottuvat ja pöhöttyvät,
kun he uutterasti tönkivät multakokkareita ja noppivat perunoita
poimurivasuihin, jotka täytyttyä tyhjennetään suuriin kaksikorvaisiin.
Pian siinä kuitenkin saa lämpimän auringottakin. Sormia alkaa poltella
ja kihmelöidä.
Iltapäivällä he jo työskentelevät yhtä tottuneesti kuin toisetkin.
Kynnet on tosin sälöillä ja koko kyntyräiset mullan vallassa, mutta
työn-ilo on sekoittumattoman puhdas.
He eivät vielä älyä arvostella räätälin lesken lipevää ystävyyttä
tarkoitukselliseksi liehakoinniksi, eikä Kerosen synkeitä
silmänmuljauksia tuomioksi, jonka pettymyksissä katkeroitunut työmies
selviömäisesti langettaa herrain puoskalle niinkuin käärmeen sikiölle.
Sitä on vainottava siitä yksinkertaisesta syystä, että se on syntynyt
käärmeistä käärmeen pesässä: se on siis käärme.
Suuret varisparvet lentävät ja rääkkyvät maiseman yllä, jossa vähilleen
jokaisen talon mailla killuu seipäässä sateen ja tuulen runtelema
kuvatus: varissuvun uhri elojuhlien paenneilta, kylläisiltä päiviltä.
Koko päivän puhallellut navakanlainen tuuli on kuorinut taivaan
pilvettömäksi ja varustautuu työnsä päätettyään levähtämään. Aurinko
on juuri valahtanut näköpiiristä. Sitä ei näe ilman lintukaan joka
korkeudessa kaarrellen tutkii taloudellista tilannetta. Kupu tuntuu
tänään kepeämmältä kuin eilen; miten huomenissa lieneekään... Se panee
vaakkumaan.
— Eikö jo lopeteta? Kohta ei silmä erota siemenperunan hapantoja
kunnollisista. Sitä kourasee toisinaan kiveä perunana, puolin jos
toisinkin. Osaa tuo nälkäkin tulla tässä kumarrellessa. Kohta ei
kahvista ja puolisesta ole jäljellä höikösen pölähtävää.
Laajalle leviää iltaruskon punerrus etäällä metsän rajassa, myöhemmin
se on värittyvä vielä tulisemmaksi, kunhan taivas ehtii tummua.
Iltaruoka on joutumaisillaan. Sitä odoteltaessa ja miesten hoidellessa
hevosia, kahahtavat eukot ja tytöt keittiökasvitarhaan lanttuja
nyhtämään ja listimään. Täällä mäellä onkin iltaruskon loimotuksessa
valoisampaa kuin siellä metsän saartamalla pellolla.
Ullaa ja Kyöstiä huudetaan sisälle. He kuulevat eteiseen saakka
listijöiden kielten liukkaan läylätyksen, vaikka Rännäl-Anni viipyy yhä
kassaroimassa. He näkevät vielä, kuinka Kerosen pienin tyttö varkain
katkaista riuhtasee kesän viimeisen valmun. Valmu on ennen taittuneen
varren alaosasta haarautunut ja puhjennut kukkimaan kilpaa puisevien
retiisin hylkyjen kanssa. Kukka on tosin pienehkö, mutta silti oikean
arovalmun luonnetta edustaen huumaavan punainen. Ja saapa se kuin
saakin ilon tulla huomatuksi ennen hallaa.
* * * * *
Kylmät kastehelmet, joiden on määrä auringon noustessa kiteytyä
jäähelyiksi, viskautuvat rutosti taikinamarjapensaan oksilta puistikon
hietakäytävälle, kun uskollinen Diana ryntää vimmatusti haukkuen
ruokailuhuoneen ikkunain alle.
Diana on valppaasti uumoillessaan kuullut saman metelin, mikä
sydänyöllä herätti Ullan, Kyöstin ja koko rakennuksen keittiönpuoleisen
pään makaajat.
Rännäl-Anni parka ei ennätä paeta minnekään. Vanha Serafiina kynttilä
hyppysissä ja muut piiat saattueena täyttää keittiön oviaukon. Toisella
ovella ulisevat säikähtyneet lapset. Kolmas johtaisi suureen saliin ja
siitä edelleen rouvan ja herran kamareihin.
— Hiiri, uikuttaa vapiseva Rännäl-Anni.
Rännäl-Anni, jolla ei ollut kylällä vakituista asuntoa, oli saanut
jäädä keittiön permannolle yöksi.
Siitä käsin hän toisten nukkuessa sukkasillaan äänettömästi hipsutteli
ruokailuhuoneeseen viilikulholle.
Hän oli nähnyt sen jääneen syömättä, kun piiat vanklautuivat
edestakaisin keittiön ovessa illallisastioita raivatessaan.
Hän aikoi vain enimpään mielitekoon pikkuriikkisen vajuuttaa sen
herrasviilin piripintaista yltäkylläisyyttä. Vaan kun hän kotvasen
pilkkopimeässä haparoituaan vihdoin löysi himoitsemansa astian ja
ahneesti hörppäsi reunalta, tuli suuhun suorimmittain — hänen luulonsa
mukaan — hiiri, joka oli tuketa kurkun. Elukkaa kakistellessa tietysti
astiakin luiskahti käsistä ja särkyi sellaisella tavattomalla helinällä.
Rännäl-Anni vilhuilee hölmistyneen epätoivoisesti ympärilleen. Huulet
höpäjävät ja silmät kierivät päässä. Lopuksi hän luulee keksineensä
pelastuksen ja alkaa selittää vähitellen rohkeasti tasaantuvalla
äänellä:
— Kun minulla on sellainen tapa, että minä kävellä haihattelen
unissani, niin minä nytkin olin etsivinäni vesikorvoa ja kulkeuduinkin
tänne herrasväen viilikupille. Juodessa minun suuhuni tuli hiiren
pentu, limasko. Silloin minulta rikkui kuppi ja siihen minä vasta
itsekin havahdin.
Selityksestä vaikenee asia toisillekin. Rännäl-Anni on luullut rouvan
terveyspiimäsientä hiireksi. Siitä se vielä herra taitaa antaa Annille
risapäitä räsäyksiä.
* * * * *
Aamulla jatkuu perunannosto entisellään, mutta hiehoaitauksen lepikon
päätetään antaa vielä toistaiseksi vesoittua.
Rännäl-Anni jo allapäin mittailee maanteitä hermoviallisten tapaan
epätahdikkaasti harppaillen ja aprikoi, mistä saada työtä ja ruokaa.
Tänään paistaa luojan aurinko ihmeellisen lempeästi. Se koettaa
vakuuttaa, ettei tarvitse huolia huomisesta, mutta tuo vajavainenkaan
ihminen ei oikein jaksa luottaa sen lupauksiin. Omin voimin tahtoisi
hänkin ponnistella.
* * * * *
Perunannostajat touhuavat kovasti. On päästy pois riihentauspellolta
suurelle aittamäelle, josta ihan kohdasteen näkyy talon herran
ikkunoihin. Ajan säästämiseksi rouva itse tuo puolipäivä-kahvit
pientarelle.
Räätälin leski särpää sukkeluutensa osoitukseksi kiehuvan kuuman
nesteen parissa hengenvedossa. Keronen ei muista teeskennellä. Hänen
ruskeapintainen ja karvainen ranteensa tosin tärisee, kun hän työläästi
saa tarttuneeksi koukkuisilla ja multaisilla hyppysillään erikoisen
mitättömiksi pienittyihin sokerin sikkareihin. Mutta se tärinä ei ole
mielen arkuutta, se johtuu heikon elimistön vuosittaisesta pakollisesta
voimavarojen ylittämisestä, joka nyt kostaa itsensä. Hitaasti sama
sierettynyt käsi kääntää kupin alassuin teevadille, jossa se kalajaa
hetkisen pois pantaessa. Tiukasta suusta ei puserru »kiitosta vaan».
Pää kyllä tekee juron nykäyksen ja sittenpä pitääkin kämmenpäällä
pyyhältää hikikarpaleet sairaalloisen kalpealta otsalta. Sikuri ne heti
sille nostatti.
Noppimaan taas! Aatu jo vaappuu auran kurjessa ja hokee ruunalle »missä
kävelet, ptruu — takasin, kee, vaolle!»
Sää on mitä suotuisin. Ei tarvitse edes kuivattaa perunoita, saa viedä
ne samantien säilöpaikkoihin. Kuitenkin, koska päivä niin lämpimästi
kilottaa, voi siitä vielä hyvinkin kehittyä sade. Syksyiset ilmat ovat
tunnetut epävakaisuudestaan. Ne muuttelehtivat niin arvaamattomasti. Ja
yhden syksyisen yön sanotaan ehtivän ajaa yhdeksällä hevosella.
* * * * *
Viikon lopulla on kahden kivikellarin laareissa hikoilevaan kattoon
saakka mainioita perunoita, lanttuja ja muita juurikkaita.
Isäntäväki tarkastelee varastoja tyytyväisesti myhäillen: kyllä sopii
tulla talven ja joulun.