Erinomainen marjavuosi. Halla ei keväällä vikuuttanut marjankukkia,
ja koko pienen-kesän satoi tämän tästä. Juhannukselta alkoi
pariviikkautinen poutasää, mutta sekään ei kyennyt kuivattamaan
mansikanraakaleita, kun aina öiksi nousi vahva kaste. Mutta huomenissa
saattaa sataa, koska vikla niin huutelee lammella.
Sellainen saalis!
Huttus-Mielosen eukko toteaa hyvillämielin, että hän ja
kahdeksanvuotinen Riitta ovat sinä iltarupeamana poimineet ainakin
kymmenen litraa mansikoita.
Hän tietää sen siitä, että tuo iso tuohinen on jo kahdesti viety
kruununvoutilaan, jossa sen on mitattu vetävän kuusi litraa. Vaan voipi
siinä alla alun seitsemättäkin; kruununvoudilla kaataa kopisuttelevat
ylettömän korkeat kukkurat, vaikka marjat loitolta kuljetettaessa
muutenkin vajuvat ja litsaantuvat.
Riitan marjoja on ehkä nelisen litraa. Hiukan rupasia ja raakasia
ne tosin ovat, mutta äiti aikoo noppia rikat pois päällimmäisestä
kerroksesta ja koettaa saada ne kaupatuksi tuohisineen.
Eukko asettaa tuohiset rinnakkain porstuantakaisen ruokamökin hyllylle
ja eristää vain vuotavan ylimääräisen ropeen joukolleen iltaruoaksi.
Huttus-Mielonen on vetäytynyt vuoteelle. Hän ei viitsi vaivautua
vastaamaan, kun vaimo tupaan tultuaan kysyy poikaa, jonka jo olisi
pitänyt tuoda lehmä.
— Saimme niin äijä mansikoita. Pätisi lähteä niitä kenaamaan vaikka
kaupunkiin.
— Häh?
— Kertovat kaupungissa maksettavan pulskia hintoja. Et sinäkään alati
tuota vuodetta hapattaisi. Olisipa nyt tehtynä sellaisia muodikkaita
pihvinuijia, jommoisia koulunrouva minulle näytti. Veisin niitä samalla.
* * * * *
Toista viikkoa on eukko esittänyt pihvinuijien tekoa, selvitellyt
kaksipuoleisen kurikan ja siihen yhdistettävän varren muodon. Ruveta
tässä akkaväen oppipojaksi. Oho. Ei häneltä ilmoisna ikänä tulisi
tehdyksi yhtä pihvinuijaa, ei vaikka. Sattumoisin metsästä keksitty
kalupuu, oksan känkkyrä, joka ihan viettelee kokeilemaan mitähän
tuostakin kuontuisi, tai luonnon selvästi härkkimeksi luoma petäjän
haarukka, niitä voipi mies ratokseen veistellä. Mutta työnteko toisen
käskystä, tai tilauksesta, saatikka sitten vielä mallin mukaan, se jo
ajatellessakin tympäisee. Eukko ei sellaista tajuaisi... Varsinkin kun
on saatava rahaa, millä elää.
Huttus-Mielonen kohentaikse istualleen, haukottelee pitkäveteisesti ja
virkkaa venyttelyn lomassa välinpitämättömin äänin:
— Onhan kapustoja ja vasuja vaikka minkä verran, jos sinä tosissasi
lähtöä hankitset.
* * * * *
Huttus-Mieloselle on jäänyt nimiä parittain tunnetun isättömyytensä
merkiksi. Hänen vaimoaan ja lapsiaan mainitaan samaten kahdella
nimellä, vaikka paljon tähdellisemmin kukin heistä olisi tarvinnut
kaksi vaatekertaa.
Huttus-Mielonen ei ole tervettä perua syntyiltäänkään ja jouduttuaan
nuorena useita kertoja istumaan linnassa näpistelyistä, hänen vointinsa
on jäänyt niin heikoksi, ettei hän enää kykene raskaaseen työhön
kaahaantumaankaan, vaikka onkin vasta neljissäkymmenissä.
Elatukseksi mies veistelee puuesineitä. Sen taidon hän osaa. Pieni
kapusta muodostuu hänen käsissään taideluomaksi. Sitä ei ole mitenkään
koristeltu, mutta siinä on ehdottoman sujuva ja käteen sopeutuva
kiperyys.
Vasuja ja vispilöitä hänellä aina säilyy varastossa, sillä kaupanteko
ei luonnistu usein. Jollei eukko kuljettaisi tavaroita ja istuisi neule
kädessä hellittämättä herraskyökeissa, kunnes saa jotakin myöneeksi,
niin taitaisi olla yhdentekevää, vaikka mies aina lojuisi koko-ruumiin
varassa.
Joskus mies itse lähtee kauppaamaan tekeleitään. Tavallisimmin joulun
edellä. Silloin ihmiset ostavat säälistä ilman tarvettakin ja mies
saattaa hankkia vähän juhlaviinaksia, jotka nostavat hänen sisunsa
muiden miesten tasolle. Hän liehtoo mökissä ärhäkkänä kuin puremaan
terhentävä koira. Eukkoa ja puoskia on silloin hatautettava tukkapäästä
ja jos voimia riittää, vähän muutenkin annettava isällistä kuritusta.
* * * * *
Mitähän jos lähtisi eukon asemesta kaupunkiin. Ei hänestä sentään taida
olla lähtijäksi, kun niin sisuksia polttelee.
* * * * *
Mökin poika on vihdoinkin löytänyt lehmän. Se kun ei ole kotiin
syntynyt, on vanha ja vähälypsyinen, eikä maito pakkauta utareita,
niin se liitäikse ihmisten karjoihin ja ravuuttaa jäljessään usein
tuntisotalla.
Lehmän nimi on Papuri, mustankirjavan, kippurasarven. Aikanaan se on
ollut Hiltulan karjan valtiakkain lypsikki ja paha puskuri. Nyt sen
maidon anti on kutistunut miltei tilkkeiksi ja toisesta sarvesta sillä
on jälellä pelkkä tohlo ja sitä se aristelee.
Äidin lypsäessä pieni poika liikuttelee lepän lehvää, hätistelee
kärpäsiä Papurin silmistä ja kupeista hivellen tuon tuostakin hännästä
aina utarpoimeihin asti, joihin tietää ilkeitten suppupaarmain
kavalasti piiloutuvan.
Eukko jättää lehmän yöksi pihamaalle liekaan — kaatunut aita ei sitä
pidättäisi — siltä varalta, jos aamulla tosiaankin tulee kaupunkiin
lähtö, niin onhan lehmänkanttura kerrankin ulottuvilla.
Sitten hän laatii pöydälle iltaruoan, jona on leipää, suolakalaa ja
laakea savikulhollinen marjamaitoa. Painuvan päivän laupeas valo
osuu avoimesta ovesta leivänpuolikkaaseen, jonka leikkauspinnassa
selvästi näkyy suomalaisen puukkoveitsenpengermäinen jälki. Marjat
ovat kohonneet maidon pinnalle. Maito niiden alla on väriltään vaalean
punervaa ja tuoksuvaa, mutta se muuttuu piimäksi ellei sitä heti syödä.
Lapsia ei tarvitse käskeä kahdesti ja miehelle tarkoitettu kehoitus,
lausuttu puolittain ivan ja säälin sekaisella äänellä, osoittaa mökin
asujanten keskinäisen seurustelun luonteen.
— Syö sinäkin rakkula marjamaitoa, jottet nälissäsi ruikuile!
Illastaessa tulee kaupunkiinlähtö lopullisesti päätetyksi.
Syötyä, tavanomaisten röykäysten löystyttyä, kompuroi mies siihen tuvan
nurkkaukseen, jossa parissa suuressa vasussa säilytetään valmiita töitä.
Hän valikoi lujan sankavasun, sovittelee siihen kapustoja, petkeleitä
ja piiroopaalikoita. Vielä ojentaa hän eukolle köykäsen pärevasun,
jonka pohjalle ensin latoo vispiläkerroksen ja käskee eukkoa asettamaan
siihen päällimmäiseksi marjatuohiset. Saahan sen vielä ottaa kontinkin
selkäänsä, jos luulee jaksavansa sellaisen matkan, vähilleen puoli
kolmatta penikulmaa.
Hetkistä myöhemmin ovat Huttus-Mieloset rauenneet uneen. Isä on yksin
sängyssä. Hän heittelehtää ja valittelee rauhattomana maatessaankin.
Kelmeistä kasvoista erottaa ainoastaan terävän nenän ja sen alla pitkän
ja villiintyneen huuliparran.
Äiti on kuukahtanut permannolle lasten viereen siivottomalle
lumppuläjälle. Hänen voi hyvällä syyllä sanoa käyneen »mahan viereen
makaamaan», sillä vatsa on ainoa ja pysyväisesti täyteläinen paikka
hänen muodottomaksi kuihtuneessa vartalossaan. Hänen säärensä ovat
lähes yhtä kaidat, mutta ahavoituneemmat ja metsän risujen ja
karahkoiden naarmuttamat, kuin vierellä nukkuvan tyttären.
Tyttö on potkiutunut peitteestä ja rojottaa poikkipuolin päänalaisella.
Jäsenet vavahtelevat, mutta eivät jaksa häätää kuppaavia itikoita.
Seinimmäiseksi käpertyneen harjastukkaisen pojan nykerönenä siivilöi
ahtaasti vinkuen tukahduttavaksi turmeltuvaa ilmaa. Kaikki henkireiät
ovat tukossa, vaikka ulkona luonnossa tuoksuu kesäyö.
* * * * *
Tuvan perälasi muodostaa somasti hämyisen maisemataulun. Siinä päilyy
jyrkkä-äyräinen salolampi heijastellen eteläiselle taivaalle myöhään
nousseen kuun laimeaa katsetta. Taivaan ja metsän rajassa on ohut
pilvikerrostuma. Vaalean kuun hennosti hohtava kuvastejuova neuvoo
suorimman tien tännimmäisen rannan kuokkien muokatusta peltoalasta
tuonnimmaisen rannan jylhän koskemattomaan kuusikkoon. Näkee selvästi,
että todellinen luonto nyt rauhoittuneena hiukkasen levähtää. Elokuun
kuuttarelle lyyransa pyhittänyt tuhantinen riimitaiturien lauma ja
valojen ja varjojen vaihtuvaista leikkiä pyydystävät maalarit olisivat
varmaankin yksimielisiä sellaisen yön tenhottomuudesta.
Sillä hautova, heinäkuinen yö ei antaudu äkkirynnäköllä. Se on lauhkean
kylläinen nuoren keväimen suomista kiihkoisista nautinnoista, eikä se
juuri vielä aavista täytyvänsä kohta synkistyä ja sateessa ja tuulissa
nyyhkien voivotella suvisen ajan tinkimätöntä lyhyyttä.
Huomenkoiton lähestyessä nousee lammesta kevyt usva. Tänään se ei
laskeudu poutaa tietäen maahan, vaan kohoaa vähitellen ohentuen
heräävän tuulen huounnassa sädehtivää päivänkiekkoa pakoon.
Samassa on Huttus-Mielosen eukkokin jalkeilla, keittää hyöprähyttää
kahvin ja käypi lypsämässä lehmän. Sitten hän upottaa maidon nuoran
nenään kiinnitetyssä läkkipeltisessä peilarissa pihapainanteen
kylmävetiseen kaivoon.
Asetettuaan vielä tarosalle suurusta makaajien varalle ja vähän evästä
konttiin itselleen, hän sitaisee keltapohjaisen, mustatäplikkään
karttuunihuivin päähänsä ja alkaa vahvasti kuormitettuna kavuta mökin
viereistä jyrkkää niittypolkua. Polku johtaa vähän ajetulle kylätielle,
joka tuonnempana yhtyy kirkon kylältä kaupunkiin vievään valtatiehen.
— Huts, häikköläinen!
Peto, miten vavahdutti sydäntä. Niin kostean kylmänä roiskahti päkiän
päällitse. Sade siitä totisesti nousee, kun sammakko hyppii pihaan päin.
* * * * *
Siinä hän astuu, halveksitun miehen pikkuinen eukko. Hänen olemuksensa
muodostaa syrjästä katsoen varmaviivaisen pilapiirroksen. Huivin
takakolkka piipottaa korkealla antaen vähäisen aavistuksen mahdottoman
suuresta, pääkukkuralle kietaistusta sykeröstä. Vartaloa hallitsee
revähtynyt vatsa, joka saattaa hameen edestä saman verran kohoamaan
kuin takaa roikottamaan. Paljaat jalat pitkine ukkovarpaineen tarpovat
uutterasti määränpäätä kohden.
Kello on ollut neljä eukon selvitessä lähtemään kotoa ja läppää
juuri yhdeksää kaupungin ryssänkirkon lähettyvillä sijaitsevasta
palotornista, kun hän kiiruhtaa tulliportista torille päin. Uhkaavia
kumuripilviä ajelehtaa taivaalla.
Saisi edes marjat pois käsistään ennen sadetta! Kylläpä on noissa
puotien ikkunoissa vaikka minkä valtakunnan koreutta, vaan ei ole nyt
aikaa pysähtyä sitä ihmettelemään.
Torilla menee iso tuohinen hyvin kaupaksi ja vielä jokunen kapustakin.
Silloin tohisevan tuuliaispään mukana viskautuvat jo ensimmäiset
sadepisarat; niin suuret ja raskaat, että ne särkyvät katukiveykselle
rosoreunaisiksi roiskeiksi. Ostajille tulee kiire hankkia ennalta
harkitut tavarat. Kukaan ei malta tarkastella kapustankaupustelijan
korien sisältöä.
Kun taivas sitten yltyy pudottelemaan rakeita, on Huttus-Mielosen eukon
etsittävä suojaa eräässä puodin ovikatoksessa, jossa ennestään muuan
herrakin näyttää pitävän sadetta.
Eukko istuutuu ylimmäiselle portaalle ja alkaa vääntää vettä
huiviripaleestaan.
— Kylläpä rouvalla on komea tukka, ihastelee herra hänen takanaan.
Eukosta on vallan hullua kuulla itseään rouviteltavan. Rouvia olivat
vain ani harvat kirkonkylälläkään, jossa kauppiaankin nuorikko sai
tyytyä »emäntään», tahi »Uunon Annaan».
Eukolta pääsee nauru. Se todella pääsee kuin vahingossa, sillä oikea,
huoleton nauraminen on yleensä häneltä tarpeettomana unohtunut.
Kun nauru nyt kerran rikkoo vuosien nostattaman padon, karkaa se
ilmoille korkeana ja valtoimena aaltona, jota eivät mitkään teennäiset
hihitykset ja pyrskähtelyt säestä. Se loppuu äkisti, niinkuin alkoikin,
oman rentoutensa säikähdyttämänä. Eukko tohtii sentään singahduttaa
leikkisän vastauksen pönäkälle herralle:
— Täytyyhän kerjäläisrouvillakin olla jotakin kaunistusta. Vaikka
niinhän sitä sanotaan, että »se on liikaa komeutta, jotta köyhällä on
kaksi silmää päässä».
— Eihän kauppiaan tarvitse kerjätä. Menkää tuohon torin varrella
sijaitsevaan rauta- ja taloustarpeiden kauppaan. Siellä voivat tukussa
ostaa teiltä puuesineet ja minä ostan marjat, jos samalla myötte tuon
suuren tukkanne.
— Ei herran pitäisi pilkata.
— Minä tarkoitan täyttä totta. Olen parturiliikkeen omistaja ja
ostan sekä palmikoita, että varisseita hiuksia. Eikö tehdä kauppaa?
Laskekaapa nutturanne irralleen... Ah! Maksan siitä ja marjoista
yhteensä kaksikymmentä markkaa.
Eukko poistaa myhähtäen kömpelön, sukkavartaasta väännetyn hiusneulan,
joka yksin on pidellyt kireälle kieputettua lettinuppua. Musta,
juuresta käsivarren vahvuinen letti lappautuu harteille koko valtavaan
pituuteensa.
On suorastaan ihme — sen ovat Puustilan kesävierasneiditkin sanoneet
— miten niin pienessä päässä mahtuu kasvamaan sellainen hiuspaljous.
Semminkin, kun otsa on tavallista korkeampi. Neidit ovat huomauttaneet,
että hänen kellanruskea ihonsa, sysimusta tukkansa ja nenän päässä
tuntuva ruumiinjakauksen uurto, vaikuttavat erikoiselta ja verranneet
häntä egyptiläisiin kuningattariin, tai joihinkin mahdottoman
ulkolaisiin ihmisiin. Lienevätkö tarkoittaneet kiittää vai moittia.
Itsehän ei ole osannut antaa hiuksilleen mitään arvoa. Ei ainakaan
akkana ollessa. Painavat vain päätä töitä tehdessä ja keikistäisivät
väkistenkin niskan koppavaan takakenoasentoon.
Kakskymmenmarkkanen on iso raha. Monen voikilon hinta. Meijerivoista
pyysivät taannoin torilla kahta ja puolta markkaa.
Eukko sormielee letinnenää.
— Missä tämä sitten katkaistaisiin?
— Minun liikkeessäni. Sinne on vain lyhyt matka, pari kulmausta. Jos
toimitatte ensin asianne talouskaupassa, niin minä sitten opastan
teidät liikkeeseeni. Marjat pidän vaikka heti, pestinä.
Talouskaupassa ostavat tosiaankin vasut ja talouskapineet
summamutikassa, kun ne ovat niin sirosti tehdyt. Halvasta ne pitää
luovuttaa, mutta oli menneeksi, pääseehän niistä niin mukavasti,
kaikista yhdellä kertaa.
Tuossa se jo odottaa edestakaisin pasteeraillen lettiherrakin kadun
kulmauksessa. Voi miten hävettää näissä hajallisissa hetaleissa astua
sen rinnalla.
Parturituvassa istutetaan Huttus-Mielosen rouva puleerattuun
tuoliin vastapäätä peiliä. Tuoli on niin tilava ja liukas että hän
luisuisi siitä lattialle, ellei hame vielä olisi kostea sateesta.
Nyt kiristetään side letin juureen ja »rauskis». Letti on katkennut.
Hänelle tupataan kiitellen kouraan taivuttamaton kakskymmenmarkkanen,
jommoisia ei maalla koskaan näe ja vielä kaupanpäällisiksi hajusaippua.
Taisi tulla ihmettä-kummaa! Pää tuntuu hävinneen tykkänään. Se
kekkalehtaa kepeänä, ihan kuin irtonaisena, kaulan pannessa parastaan
hillitäkseen sitä retkahtamasta minne sattuu.
Kadulla eukon ohuthuulinen suu vetäytyy itkun ja naurun sekaiseen
väänteeseen. Vastaantulija voisi syystä luulla häntä vähämieliseksi,
leikkotukkaa.
Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja onhan hänellä kaikkiaan
neljättäkymmentä markkaa rahallista rahaa. Viisikymmentä meni silloin
kymmenkunta vuotta takaperin mökin hinnaksi. Aika on kyllä siitään
kallistunut, mutta saa hän nytkin hankituksi lampaanvuonan talveksi
ja tytölle vaatteet, että se pääsee kansakouluun, kun se on niin
hyväoppinen. Aina sitä on kehuttu lukusilla. Täältä kaupungista minä
sille vienkin...
* * * * *
Römmin sekatavarakaupassa suorittaa eukko ostokset. Hänelle
tarjotellaan leprua lanellia, vaan hän pyytää kainosti nähdäkseen
parasta ja paksuinta pomassia. Hänelle reväistään palttinaa
sinileimaisesta kangaspakasta ja puotilainen kysyy paljonko pomasiinia
saa panna. Kolme metriä hän sitä ottaa. Hän nauttii ilmeisesti, kun
sakset vikkelästi sytkyttävät pietimen poikki: het-pyt, het-pyt,
het-pyt. Hän ei voi vastustaa kiusausta, vaan mittauttaa vielä
kukallista retonkia esiliinaksi. Kun siihen nokkaan ottaa kahviksia,
pehmyttä vehnästä leipuripuodista ja pojalle tuliaisiksi tötteröllisen
pompommia, on asiat toimitettu ja puolet rahoista tallella.
Sade on kulkeutunut Huttus-Mielosen eukon edellä salolle. Kun hän
pääsee lähtemään kaupungista ovat pilvet jo hajonneet ja »vanha taivas»
pilkoittaa sinisenä ja korkeana.
Pää tuntuu tosin omituiselta. Koko päivä on ollut kuin uneksumista.
Hän ei uskoisikaan tätä todeksi, ellei näkisi ja saisi tunnustella
ostoskääröjä käsissään. Lehtipuista ropsahtelee kirkkaita vesihelmiä.
Luontokin on uudistunut.
Tuolla vilkkuu vihdoinkin korpinotkelmassa heidän vähäpätöinen
mökkinsä, joka näyttää arasti painautuvan lammen rantatöyryn suojaan.
Eukko sijoittaa mielikuvittelossaan ränstyneen piha-aidan jokaisen
vielä pystyssä kestävän seipään nenään haapaisen lehväkerpun
talvitöryksi sillä ostettavalle uuhivuonalle, jonka villoista saadaan
lämpimiä sukkia ja kintaita heille kaikille.
Saatuaan illalla haudetta on lehmä tullut kotiin hakematta. Lapset,
jotka jo odottelevat veräjällä, potaltavat siitä täyteen juoksuun ja
äitiä vastaan polulle.
Huttus-Mielonen, kuultuaan eukon matkakuvauksen, virkkaa hörppiessään
sulotuoksuista tuliaiskahvia: — olisit sinä sentään saanut jättää sen
letin myömättä.
— Vähemmän on sinulla nyhtämistä ja tukistelemista, vastaa eukko.
Enempää ei siitä asiasta heidän kesken puhuta.
Mökin pojan posket sokeroituivat pompommeista ja sitten tahraantuvat
likaisista käsistä. Vilkas tyttö hyppelehtää ilosta kouluunmenoa
ajatellessaan. Koulu on hyvä sekin, mutta vielä ihmeellisempi paikka
on varmasti kaupunki hajusaippuoineen ja hienosti haastattelevine
herroineen. Sinne hän lähtee heti kansakoulun käytyänsä. Jospa
hänellekin kasvaisi yhtä iso letti kuin äidille! Ei hän sentään
raatsisi sitä myödä. Keksisi jonkin muun keinon ansaitakseen hirveän
paljon rahaa.
Äiti ei aavista tytön kohtalokkaita suunnitelmia. Hän toimittaa
onnellisen raukeana iltaaskareet ja patistaa joukkoaan makuulle
päästäkseen itsekin lepuuttamaan kipeytyneitä kaulajänteitään.
* * * * *
Saloasumuksessa on jo aikoja vedelty sikeää unta, ennenkuin kuu jälleen
kelmeänä ja tarkoituksettomana kerkiää hivuttautua kuusikon takaa
iltaöiselle taivaalle. Tällä kertaa se on ihan ymmyrkäinen.