Nyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa... Mitään muutosta ei kuitenkaan
tapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten
ennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat
Aholan Eemeliin.
Eräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se
pysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.
Hetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan
vain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista
asioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi
itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.
Eemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman
asiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli
sukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon
pirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä
hyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän
Jumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi...
ja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.
Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun
se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan
uskaltanut... Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut
antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.
— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän
ilmeen tytön kasvoilla.
— Kuka se on?
— Neiti, tiedän mä.
54
Sionin harppu...! Hetua niin nauratti.
— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun
kättä kauan omassaan.
— En tiedä.
— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?
— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.
— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!
— En minä tohdi.
— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.
— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.
— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden
kesken, minä en kieli.
— Minä en milloinkaan pääse.
— Yöllä!
Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä
tiehensä.
— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on
sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole
milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä
asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut...
Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan
itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?
— En, vastasi tyttö tahdottomasti.
— Ettekö uskalla luottaa minuun?
— Kyllä, mutta...
— Mennään sitten joskus yöllä!
— Minä en tohdi.
— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko
maailmasta!
Se oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan
kuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!
— Tuletteko?
— Minä en pääse...
— Akkunasta!
— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään
irti.
— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.
Hetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli
aivan toisaalle.
— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan
teidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette
sisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään
tule naarmuja.
Poika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä
huomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja
yön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Seuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja
häntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä
oli jotakin ilkeätä... kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.
Aika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti
häntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän
omantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti
Hetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon,
lukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan
ollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä
hänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien
ja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi,
tuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.
— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella
luottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu,
kuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.
Hetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan
rakastanutkaan.
Rakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui
rakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin
uskovaiset.
Hetu ei ketään rakastanut, hän ei _tahtonut_ ketään rakastaa.
Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja
tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.
Vihdoin tuli odotettu yö.
Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen
kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.
Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin
kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.
Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa...
Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia...
Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa
se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin
kanssa... nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa...
Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!
Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka
Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti
jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon... hän ei ole tietävinään mistään,
vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan...
Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli
liikettä puutarhasta.
Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei
näkynyt mitään... vain hämärä syyskesän yö.
Neiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun
huoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi,
ensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.
Hetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta
varovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä
hiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.
Voi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!
Yö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!
Kello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli
tapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti
pilkkanaan...
Hetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa
värisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.
Ketään ei tule...
Hetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi.
Jospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi
nähdä hänet, puhutella häntä... Hän puhuisi sille paljon, paljon
asioita... Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka
hän Eemelille ilmaisisi.
Kuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen
akkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään
pidättäen.
— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli
kyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!
Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.
He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He
hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.