Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta
vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan
puolella.
Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet
villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.
Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan,
ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.
Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta
naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina
vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva,
mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset
yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.
Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat
Hetuun.
Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!
Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut
ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut
mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.
Varmaankin oli siellä ihana olla!
Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan
keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä
kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja
pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.
— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa,
joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes,
lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa... se
kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.
Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja
pyhempää.
— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.
— Ei, vastasi Hetu huoaten.
— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!
Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä
rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun
merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.
— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen
armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on
herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos
lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet
liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta,
askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki
me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin
olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka
on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka
kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys
tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi
laupias sinun heikkoutesi tähden.
Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei
häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen
kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei
tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain
tulevansa aika-ihmiseksi.
Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi
aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä
oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka
ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi
ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten
pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä
oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli
tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja
niin, se olisi ollut vielä parempi.
Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka
Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi,
syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta
rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen
vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.
Pappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.
Eemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja,
kuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo
suru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein
sai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se
usko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä,
nuorena ollut.
Hetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin
tyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi
silloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu
ensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut
hetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan
pöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja
hänen kasvojansa poltti.
Neidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia
sanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:
— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut
poissa maailmasta.