Neiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei
kolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.
Päivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan
muisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän
puristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli
häntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen
sydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen
voima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun
oli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen
tien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa
ollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies
milloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti.
Hetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea
rakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan
saanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli
niin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta
rakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta
hän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli
heidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana
ja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla
rakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa
sydäntänsä vastaan. —
Neidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä
oli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän
itse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut
asian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön
niiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu
lauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli
hänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä.
Hän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.
Eräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen.
Kamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!
Vieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada
puhutella neitiä.
He keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän
neidin sanat:
— Se ei ole totta! Te valehtelette!
Eukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän
vihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän
oli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.
— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.
— Oli kai... mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,
— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.
— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.
Hetun epäluulo katosi.
Kuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen.
Hän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon
kahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.
Puolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.
Heikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan,
mutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö
hiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle
kyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.
Vanhuksen vuode ratisi.
Miten saada tietää, nukkuiko neiti, vai ei? Hetu asetti korvansa oven
raon kohdalle ja kuunteli koko sielullaan. Vihdoin alkoi sisältä kuulua
raskas, tasanen hengitys. Neiti siis nukkui.
Hetu hiipi ulos akkunasta.
* * * * *
Ilkeämielinen nainen oli tahtonut turmella tytön mainetta ja häiritä
pyhäin rauhaa, ajatteli vanha neiti mennessään sinä iltana levolle.
Kuunneltuaan tytön oven takana, — sieltä kuului kuorsausta, — hän
tavallista myöhempään toimitti iltahartautensa ja vaipui pian kevyeen
uneen.
Hän heräsi siihen, että puutarhan puolelta kuului hiljasta rapinaa.
Hänen tarkka korvansa erottaa akkunan aukeavan.
Hän kuunteli.
Hänen sydämensä löi rajusti, kiihkeämmin kenties kuin koskaan ennen.
Vanhus on juoksemaisillaan ulos. Hän tahtoo estää sen, mitä tapahtuu, —
mutta sitten hän hillitsee itsensä. Hän tahtoo saada selvyyden, nähdä
asia kaikessa alastomuudessaan ja vasta sitten rangasta...
Neiti menee hiipien alas portaille. Siitä hän näkee, miten kaksi
nuorta, notkeata olentoa juoksee rantaan.
Se sielu, jonka Herra oli uskonut hänen huostaansa, luisui pois hänen
kädestänsä maailmalle. Portailta hän erotti, miten he irrottivat veneen
irti laiturista ja alkoivat soutaa keinulle päin, — hänen vihaamalleen
keinulle!
Neitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi
rukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä,
vaan harhailivat sinne tänne...
Uskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi
tutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko
hän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara
kasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut
hyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei _voinut_ olla
vikaa!
Ihmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas
neitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta.
Häntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt
kenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita
ei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea.
Neiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän
luokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita,
toiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan
kuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.
Hän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut
uskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa.
Milloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen
valvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja
viaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää
kuin puhdasta ja viatonta.
Ja nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja
kasvattamassaan ihmissielussa!
Vanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta,
joka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.
Neiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä
mitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin
se oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut?
Hän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten
tytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän
kauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella
näytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti!
Hetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka
neidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä
olisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt... Ehkä
oli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan...
Vaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus
entisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon
yksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa
rehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan
aamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien
lintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä
huountaa.
Samassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä
sulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.
Milloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka
tyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus
kuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen
oli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.
Mutta nyt!
Hetu oli tohtinut sulkea ovensa omalta kasvattajaltaan voidakseen
paremmin toteuttaa ilkeät aikeensa. Se ei ollut solvaus vain
kasvattajaa vastaan, se oli solvaus Jumalaa ja kotiakin vastaan!
Millä oikeudella tohti kukaan sulkea hänen omaa oveansa hänen omassa
kodissaan...!
Neiti riuhtasi ovea. Se ei auennut.
Akkuna, niin... Hän meni ulos, kiersi rakennuksen ja saapui Hetun
akkunan alle. Se oli raollaan. Hirveätä alennusta tuntien kömpi vanhus
sisään akkunasta tytön tyhjään huoneeseen... aivan kuin pahantekijä.
Nyt oli hänen mittansa täysi.