Hetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli
vaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät,
joiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset,
väliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.
Nimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa
kehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin
tunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei
ainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.
Sentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta
taholta.
Kylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras
uskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten
tyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys
ihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun
muutamana kauniina päivänä.
Mitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä,
kuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin
huoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin
silmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta
syntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia
elämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja
nykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut
tuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita
yllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa
oikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti
ensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa
hänessä synnytti.
Mutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen
hymyili, hymyili... hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille
mitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta
siitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.
Nimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta,
joka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat.
Senjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää
leskeä, jolla oli kahdeksan lasta.
Vanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli
kuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen
lapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja
kun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä
sure, äiti, kohta tulee apu.
— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala
on meidät hylännyt.
— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä.
Rukoillaan, rakas äiti, yhdessä!
Äitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä
heidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren
kartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen
polvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja
hän sanoi:
— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?
— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole
palaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.
— Älkää surko, vastasi se rikas isäntä, minä lähetän teille toisen
lehmän ja säkillisen jauhoja.
Näin pelastui kokonainen perhe nälkään kuolemasta yhden pienen tytön
rukouksen avulla, lopetti neiti kertomuksensa. — Eikö ollutkin se pieni
tyttö oikea jumalanlapsi, hän lisäsi ja katsoi Hetuun nähdäkseen, minkä
vaikutuksen kertomus oli tehnyt.
Hetu aikoi vastata, mutta hillitsi samassa itsensä ja oli vaiti.
— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi neiti hymyillen.
— Minkätähden Jumala antoi sen lesken lehmän kuolta? lapsi arkaillen
tiedusteli.
— Jumala koettelee sillä tavoin ihmisten uskoa. Kärsimysten kautta usko
vahvistuu.
— Niin, intti Hetu rohkeammin, mutta mitä varten se Jumala sen rikkaan
lähetti?
— Kun sillä oli antaa.
— Miks'ei se koetellut sen rikkaan uskoa?
Neiti ei käsittänyt, mitä Hetu oikeastaan tarkotti ja Hetu puolestaan
ei osannut selvästi selittää. Kysymys painui hiljaisuuteen.
Mutta itsekseen Hetu mietti asiaa ja hänen sydäntään viiltelivät
vihaset ajatukset. Kun hän illalla neidin kanssa rukoiltuaan meni
levolle, hautoi hän yhä vielä samaa ajatusta, että mitä varten Jumala,
jolla on valta ja voima, antoi lesken lehmän kuolta... Olisihan se
voinut tappaa siltä pitäjän rikkaimmalta mieheltä sen yhden lehmän...
tai vaikka kaikki! Ja miks'ei Jumala, kun se sai tietää, miten kovasti
se pieni tyttö osasi rukoilla, lähettänyt suoraan taivaasta paljon,
paljon rahaa, miksi se lähetti sen rikkaan... Hetu kuvitteli, miten
hyvä se rikas oli olevinaan, kun se antoi lehmän köyhälle, — vaikka sen
tietysti _täytyi_ antaa, koska kerran Jumala niin tahtoi.
* * * * *
Aamulla neiti tuli Hetun vuoteen ääreen.
— Nouse nyt kauniisti ylös, hän virkkoi, pese kasvosi ja pue päällesi.
Sitten me rukoilemme!
Pienen orvon kasvatus oli alkanut.
Rukouksen jälkeen mentiin neidin huoneeseen, jossa kaksi nuorta,
haikeannäköstä miestä istui.
— Tässä nyt on se tyttö, josta olen puhunut, esitteli neiti Hetua.
Miehistä oli toinen vakava ja totinen. Hän istui hiljaa kädet ristissä,
ei puhunut paljon, eikä muutenkaan herättänyt erityistä huomiota. Mutta
toinen, josta neiti näytti pitävän enemmän, oli vilkas ja levoton.
Hänellä oli suuri, terävä nenä, leveät, keltaset hampaat ja hänen
silmänsä kulkivat alinomaan esineestä esineeseen.
He istuivat koko kesäisen päivän huoneessa, veisasivat, rukoilivat
ja vähän väliä heille tarjottiin kahvia tai ruokaa. Silloin kun he
söivät ja joivat ja myöskin pisempien virsien aikana sai Hetu olla
kyökissä auttamassa palvelijaa, mutta rukouksien ajaksi käskettiin
tyttönen sisään, jossa piti polvistua ja kuunnella, miten neiti ja
terävänenäinen vuoron perään rukoilivat.
Hetun mielestä se oli hauskaa.
Rukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain
alinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle
Jumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan
hyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin
näitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.
Mutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin
vaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin
pitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan
nenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.
Varsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se
pani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta
näkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui...
Joskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi
ja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa
satamasta, mutta alkaa pian jälleen.
Kun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja
käski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen
sekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä
Hetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.
* * * * *
Milt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon
muitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina
jonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa.
Ihmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat
ehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi
pieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia
keskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu
»amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta
kun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän
pian.
Siten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, —
ajatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.
Ne ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi,
ja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät
mietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat
kaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä,
väliin kaukana ulkomaalla... siellä lämpösessä maassa, missä ei
milloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja
kukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse,
olivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden
kepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin
kehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se
mielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.
Itse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen.
Neidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä
lukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata
saarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän
oli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen
mitään muutosta tai vaihtelua.
Osakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta
siitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi
pitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.