Kun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa
kantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys
tulee sijalle.
Pieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän
huomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä
kotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on
niin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei
tuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä
perillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt
äitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli
sammunut hänen sielustaan.
Sellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu
perille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski
Hetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi
vähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui,
oli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen
edessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.
— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan
punaseksi kasvoiltaan.
Hetu oli vaiti.
— Vastaa, kun minä kysyn!
Tyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin
vihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea
edes tuskaa.
— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.
Silloin astui kansliaan nuori, lempeä rouva, joka tyttöseen viitaten
virkkoi miehelleen:
— Lapsiparkahan on puolikuollut pelosta. Kohtele sitä hyvin ja puhu sen
kanssa kauniisti.
— Sano nyt, miten sinä jouduit Lahteen, uudisti nimismies koettaen
hillitä ääntään.
— Minä kävelin sinne, vastasi Hetu tuskin kuuluvasti.
— Mitä varten sinä sinne kävelit?
— Äitiäni hakemaan.
— Mistä sinä tiesit, että äitisi oli Lahdessa?
Jälleen oli Hetu vaiti.
— Mitä varten sinä karkasit Rajaportista?
— Kun ne lehmät repesivät kuoliaiksi, vastasi Hetu hiljaa.
— Mitä, mitkä...?
— Ne Rajaportin lehmät.
Rouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui
ystävällisemmäksi.
— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan
pahaseen?
— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?
— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen
vahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui
nimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.
Kuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin
vieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja
seikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin
Rajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä
sinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti
jälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa
jyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut
mennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei
vaikka mikä olisi.
Nimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin
ja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu
pelkäsi Rajaporttia.
— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.
— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.
— Lyövät ja repivät tukasta.
— Miksi? Oletko sinä paha ja tottelematon?
Siihen ei Hetu sanonut mitään.
Rouva silitti hänen päätänsä ja kiitti häntä totuutta rakastavaksi
lapseksi.
— Kerro nyt minulle oikein tarkkaan, miten ne sinua kohtelevat, niin
ehkäpä sinun ei tarvitsekaan mennä sinne. Minä uskon sinua. Kerro nyt!
Hetulla oli vilkas mielikuvitus ja matkalla oli hän oppinut yhtä
ja toista ihmisten suhteen. Hänen ei tarvinnut paljoakaan miettiä
kerätäkseen koko joukon kaskuja siitä, miten häntä oli kohdeltu. Toivo
siitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä Rajaporttiin, lisäsi valeiden
vauhtia.
— ... ja kerrankin löi se isäntä minua kirveellä, kun minä ikävöin
äitiäni.
— Suuri Jumala, mitä puhut sinä, lapsi?
— Löi se.
— Mihin se sinua löi?
Hetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan
arven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.
— Se löi minua jalkaan.
— Näytä, mihin paikkaan.
Hetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle
ja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä
tällaisissa tapauksissa!
Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja
yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.
— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen,
— sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää
ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi
niitä!
Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.
Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan.
Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän
joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen
sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella
uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii
hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön
pimeyteen iäksi, iäksi...
Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina,
kiihtyneinä.
Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea
tytön jalassa.
— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?
— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi
isäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.
Nimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä
ollut ajos.
— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.
Kysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.
— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! ... Minä en ole
ikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra
vallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että
se panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä,
sanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette
sen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin
kytkette.
— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. —
Sano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?
Hetu ei vastannut.
— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon
yksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt...
— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.
— Jos tuota joskus lie kohlassut... lyö se omaakin lastaan, silloin kun
se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut,
kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole
koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa
herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun,
niin kunnialla siitä selviydyn.
Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:
— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä
pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo
sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse
keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen,
että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton
taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.
Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.
Siinä hän kovensi itsensä:
— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon
lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin
tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on
kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.
Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen
raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.