Suloista oli kulku äitiä ajatellessa, tie oli valkonen, kukat sen
varsilla kirkkaita. Aina oli äiti ollut hyvä Hetulle ja tyttönen
muisteli, millaista oli ennen ollut äidin kanssa. Nytkin äiti ottaa
hänet syliinsä, silittelee päätä, syleilee, suutelee, eikä kukaan enää
saa lyödä tai tukistaa Hetua, sillä äiti toruu Hetun puolesta.
Niin saapui hän hellän herkissä kuvitelmissa Lahteen. Se oli iso kylä,
suurempi kuin mitä Hetu koskaan ennen oli nähnyt.
Hän alkoi ihmisiltä tiedustella, missä hänen äitinsä seulakauppa oli.
Ihmiset nauroivat, eivätkä tietäneet ja Hetua jo epäilytti, tokko äitiä
Lahdessa olikaan.
Vihdoin eräs vaimo selitti, että lähellä sahaa, Korven mökissä asui
muuan lutka, varmaankin se on sinun äitisi, koskapa olet hänen
näkösensä. Vaimo neuvoi tien ja Hetu meni sinne.
Hän löysi äidin.
Huone oli pieni. Äiti makasi sängyssä ja muuan juopunut mies istui
pöydän ääressä ja lauloi.
— Äiti, äiti, huudahti Hetu ja hänen sydämensä sykki ilosta ja onnesta.
Äiti säikähti, eikä tullut ollenkaan iloseksi. Mies hämmästyi ensin,
rupesi sitten nauramaan ja kysyi:
— Onko neidillä noin suuri tyttö?
Siihen äiti ei mitään vastannut ja mies lähti nauraen pois.
Silloin äiti otti tytön syliinsä ja alkoi itkeä.
— Voi sinua, lapsiparka, mitä varten sinä tulit minun luokseni? Olisit
pysynyt siellä oikeiden ihmisten luona. Enhän minä voi sinua kanssani
kulettaa. Mene, pieni kultani, takasin!
— En minä tahdo mennä, äiti, minä tahdon olla sinun luonasi. Äiti on
niin hyvä, muut ihmiset ovat olleet niin pahoja, puhui lapsi. — Minä en
koskaan enää eroa äidistä, en koskaan. Siellä yhdessä kylässä sanoivat
äidillä olevan seulakaupan, sanoivat minua liian pieneksi, — enhän
minä liian pieni ole, etten minä osaisi seuloja myydä? Enhän olekaan,
äiti? Suuri tyttöhän minä olen! Mitä äiti itkee? Eikö äidillä olekaan
kauppaa? Minä kerjään äidille ruokaa ja olen niin kiltti, enkä syö
paljon, vaan annan äidille osani. Minun on ollut niin ikävä äitiä, niin
kovasti ikävä, mutta nyt ei minun ole koskaan enää ikävä, — älä itke,
äiti! Onko äidin ollut ikävä, kun äiti itkee?
Hetu oli onnellinen.
Hän oli onnellinen saadessaan jäädä äidin luo, olla joka päivä hänen
kanssaan, nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä.
Ei hän ollenkaan vihotellut, vaikka äiti joskus, kun vieraita tuli,
telkesi hänet konttoriin. Tiesihän Hetu, että vieraiden mentyä äiti
ottaa hänet pois konttorista ja on sitten niin hyvä. Hän ei voinut
käsittää, miksi äiti häntä hyväillessään aina itki, niin että oli
kuolta. Oliko äiti kipeä?
Äiti oli käskenyt, että Hetun piti vieraiden aikana kutsua häntä
tädikseen, ja sanonut, että jos joku kysyy, kenen tyttö hän oli, niin
pitää Hetun sanoa olevansa äidin veljen tytär. Se oli Hetun mielestä
niin mukavaa, että ihan nauratti. Ihmiset luulevat äitiä hänen
tädikseen.
Sattui sitten eräänä iltana, kun äiti oli ulkona, että huoneeseen tuli
kaunis, hyviin vaatteisiin puettu mies ja kysyi, oliko Fanny kotona. -—
Äidin nimi oli Saara, mutta vieraat kutsuivat häntä Fannyksi.
— Fanny ei ole kotona, vastasi Hetu.
— Kenen tyttö sinä olet, kysyi vieras.
— Minä olen äidin veljen tyttö.
— Vai niin, vai olet sinä äidin veljen tyttö. Entä kuka se äiti on?
Hetupa ei sanonut. Hän keksi miehen tahtovan tietää, oliko äiti hänen
äitinsä, vai ei.
— Oletko sinä Fannyn veljen tytär, kysyi vieras.
Siihen Hetu kyllä uskalsi vastata:
— Olen.
— Entä kuka sinun äitisi on?
— Enkä sano.
— Ei sinulla äitiä olekaan!
— Onpa!
— Eipä.
— Onpa! — Hetua alkoi kovasti naurattaa. Kinaaminen vieraan kanssa oli
niin mukavaa.
Vihdoin tuli äiti. Hän muuttui vieraan nähtyään iloseksi, mutta
mies oli synkistynyt. Hän työnsi äidin pois luotansa ja sanoi äitiä
valehtelijaksi ja huonoksi naiseksi. Äiti itki ja puhui kauniisti sille
vieraalle ja vihdoin he leppyivät.
Kun mies oli mennyt pois, otti äiti Hetun syliinsä ja oli parempi kuin
milloinkaan ennen, puhui kuolemasta ja muista surullisista asioista,
hyväili ja suuteli. Sitten äiti asetti Hetun maata, polvistui vuoteen
ääreen, itki ja rukoili. — — —
Aamulla ei äitiä ollut missään. Kaikki äidin vaatteet olivat pois
seiniltä ja huone tuntui vieraalta.
Hetua pelotti.
Kiireesti nousi hän ylös vuoteeltaan, pukeutui ja lähti ulos. Pihassa
oli mökin emäntä, jolta äiti oli huoneen vuokrannut, ja se ilmotti
Hetulle, että äiti oli mennyt pois, teille tietymättömille sen miehen
mukana, joka illalla oli käynyt.
— Mihin äiti meni? kysyi Hetu tuntien jäytävää tuskaa.
— Jumala sen tietää. Kyllä se nyt niin pakeni, ettet sinä sitä löydä.
Äiti oli poissa. Se oli kamala totuus. Poissa jälleen ja hän, Hetu,
jälleen yksin. Hetu meni huoneeseen, mutta se oli kolkko kuin sieluton
ruumis ja hän pelkäsi sitä. Hän meni ulos, siellä oli tyhjää ja
vierasta.
Ihmisiä kertyi hänen ympärilleen ja kaikki ne katsoivat ja säälivät
häntä ja puhuivat pahaa äidistä. Siinä oli paljon ihmisiä, mutta
Hetusta tuntui kuin olisi hän ollut yksin synkällä, öisellä
taipaleella, ihmiset vain lisäsivät sen autiutta, aamu-aurinko sen
mustuutta. Hän ei voinut itkeä, vaikka rinnassa alituiseen itku
kierteli. Häntä ahdisti, sydämeen kävi kipeää ja hän olisi tahtonut
kovasti huutaa, kirota, tahi itkeä, mutta mitään hän ei voinut.
Minkätähden äiti jätti minut, vaikka minä olin niin kiltti, sai Hetu
tuskaisten tunteittensa lomitse ajateltua. — Jätti minut, oman, pienen
tyttönsä ja vei mukanaan sen miehen. Miksi äiti jätti... mistään ei
tullut vastausta lapsen vaikeroimiseen.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Hetu yhä pysyttelihe äitinsä asunnon läheisyydessä. Hän ei tiennyt
minne mennä. Kotopuoleen hän ei enää tahtonut, eikä voinut lähteä,
matka sinne oli liian pitkä.
Hänen oli lähdettävä kulkemaan pois päin, eteen päin, sinne kai oli
äitikin mennyt... Ehkä tapaakin hän äidin!... Hetu tuli milt'ei
iloseksi siitä ajatuksesta. Hän tapaa äidin! Ja kun hän vielä kerran
pääsee äidin luo, niin pyytää hän oikein kauniisti, ettei äiti
hylkäisi, vaan pitäisi hänet aina luonansa, eikä hän sitten koskaan
enää nuku sikeästi, ettei äiti pääse karkaamaan...
Hetu oli juuri lähtemäisillään yön selkään, kun eräs mies, jonka
lakissa oli keltanen merkki ja vyöllä miekka, tuli kutsumaan häntä
vallesmannin puheille. Hetu tiesi, että vallesmanni on sellainen,
joka sakottaa, ja hän ei tahtonut lähteä. Mies houkutteli ja sanoi
vallesmannin antavan Hetulle kahvia ja vehnästä ja ruokaa.
— Jos se sakottaa, epäili lapsi.
— Ei se sakota, vastasi mies, se on niin kiltti, tule nyt!
— Minä menen äidin luo, virkkoi Hetu päättäväisesti, minä en tule
teidän kanssanne!
— Se lähettää sinut hevosella äidin luo!
Hetu seurasi poliisia nimismiehen luokse.
Siellä Hetu sai kahvia ja paljon vehnästä ja niin hyvää ruokaa, ettei
hän ollut uneksinutkaan sellaista.
Aamulla otti nimismies häntä kädestä kiinni, talutti ulos ja nosti
rattaille, sen rouva toi ison nyytin evästä ja käski ajajan pitää hyvää
huolta lapsesta.
— Viekö se nyt minut äidin luo? kysyi Hetu.
— Vie, — ja samassa lähti hevonen liikkeelle.
Hetua ihan nauratti, niin hauskalta tuntui, kun sai istua rattailla ja
ajaa jyryyttää äidin luokse. Hän säästää kaikki eväänsä äidille, mutta
sille miehelle, joka äidin vei, hän ei anna mitään. Hetu vihasi sitä
miestä, se oli niin ilkeä...