Rostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän
seutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes
ainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri
aselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta
hevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä
edemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle
näki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin
aselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita,
haavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja
raastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja
tykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.
-- Missä on keisari? missä on Kutusof? -- kyseli Rostof jokaiselta
kenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.
Viimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet
vastaamaan.
-- Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat
edellä! -- vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä
vapaaksi.
Jätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof
pysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin
hevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti
sitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä
myöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.
-- Mahdotonta, -- sanoi Rostof, -- varmaankin oli se joku muu.
-- Itse näin, -- sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen
pilkallisesti. -- Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet
kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana,
kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski,
voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo
tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei
Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.
Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva
haavoittunut upseeri kääntyi häneen.
-- Ketä oikeastaan etsitte? -- kysyi upseeri, -- ylipäällikköäkö? Hänet
tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme
kohdalla.
-- Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, -- oikasi toinen upseeri.
-- Ken? Kutusovko? -- kysyi Rostof.
"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut,
niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui
sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa.
Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas,
henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet.
Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita
runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107]
Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen
miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista
tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan
teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt
noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän
henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle
niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien
lähettyvillä.
Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja
haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan
elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan
adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli.
Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat
Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen
mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän
ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten
tykkien maalitauluna!"
Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä
joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin
järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin
kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli
hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof
kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä
Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset
väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että
kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin
vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut
keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän
vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä.
Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin
enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin
omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja
sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen
eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli
valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen,
tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista
tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat
valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain
pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa,
tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen
ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen
esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon
hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi
päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof
silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.
"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli
Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat
piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari
oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään
ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen
nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet
perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän
tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen
velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli
käskenyt.
Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan
armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla
ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan
vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi
jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä,
samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin
maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten
hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia
mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja
mahdottomalta lähestyä keisaria.
"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa
tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua
vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen
hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen
näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan
lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän
mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen
mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa
olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä,
juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa
taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän
kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.
"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo
käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä
lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin
kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän
ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja
epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä
ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa
epäröimistä.
Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni
keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja
huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten
palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen
ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll
pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa,
miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten
keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään
silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.
"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja,
vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän
lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.
Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä
hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.
Hän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt
ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän
olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei
käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... "Mitä olenkaan tehnyt?" hän
ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä
paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää
ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä
kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli
lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof
lähti ajamaan kuormaston jälissä.
Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista
loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt,
joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja
yllä lyhyt kesiturkki.
-- Tit, hei Tit! -- sanoi ratsupalvelija.
-- Mikä hätänä? -- vastasi ukko hajamielisesti.
-- Tit! Menehän survomaan.
-- Senkin hölmö, tfui! -- sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.
Jonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas
vanhaa Titusta.
* * * * *
Viidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla
asemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä.
Prschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat
menettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä
järjestymättöminä laumoina.
Langeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset
tungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja
padoilla.
Kuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden
lammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon
pattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti
pakenevia venäläisiä.
Jälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet
pataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin
ahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän
kapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa
kädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen
pojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään
ollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa
kalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset
moravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet
myllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, --
tällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien
keskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen
kuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat
kuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen
muutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.
Kymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon
tykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien
vereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan
jälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan
ja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi
haavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon
tunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin
heitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan
tykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä.
Tykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän
eteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan
eteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja
pysähtyi taas.
"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos
vielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut", ajatteli jokainen.
Dolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi
kumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.
-- Kääntykää tänne, -- hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen
allaan; -- kääntykää! -- huusi hän tykkimiehille. -- Kyllä kestää!...
Jää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei
se kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä
tahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja
painautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö,
joka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa
huutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli
niin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali
hevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä
ajatellutkaan häntä auttaa.
"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!" kuului joka
taholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan
tietänyt mitä ja miksi huudettiin.
Eräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle.
Padolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan
sotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen;
yrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat
sotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa,
mutta takaa huudettiin yhä: "Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!"
Ja joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat
heiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja
lähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut
jalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä
jäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan
mukanaan syvyyteen.
Tykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin
padolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.