Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan
ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että
heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta
niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä
tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä
melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat
toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän
matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa
hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata,
niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.
Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään
seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin
lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet
matkalle.
-- Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön,
teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.
-- Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, -- ehätti Dolgorukof.
Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi
olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat
jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja
tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta,
hauskalta ja mahdolliselta.
Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty
ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän
oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli
lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo.
Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti
riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti
ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin
joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan
seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen
alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia;
kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla
tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.
Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset,
milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä,
joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt
kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä,
jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin
saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen
yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.
Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan
kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät,
leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät
liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki
viheriäine ampumatarverattaineen.
Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli
tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään
eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui
tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja
takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli
mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan
saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän
olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.
"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi
puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa
neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja
edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.
"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!"
ajatteli Rostof.
Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof
huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt
taisteluun.
"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.
Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä
nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka
hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden
tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.
"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut
kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta
alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten
tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat,
loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan
päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän
ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan.
Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat
jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen,
aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän
piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka
hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston
kimppuun.
Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet
ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain
piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn,
kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten
joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä,
kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt
pälkähästä.
Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas,
yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa
hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi
epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa
kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten
rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen
hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen
pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski
voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja
hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin
olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden
huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten
etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten,
ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt,
sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi
savuun.
Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat
savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä
ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa
käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota
ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää,
että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista
miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja
junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen,
hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.
"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan
nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.
Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä
lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin
sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta
sotilaallisesta arvokkuudesta.
Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof
huudettavan nimeään.
-- Rostof! -- huusi ääni.
-- Mitä? -- vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.
-- Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän
rykmenttimme oli rynnäkössä! -- sanoi Boris, hymyillen lapsellisen
onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa
tulessa.
Rostof pysäytti hevosensa.
-- Kas vaan! -- hän sanoi, -- miten kävi?
-- Syöstiin takasin! -- vastasi Boris innostuneesti ja alkoi
laverrella. -- Ajattelehan!
Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja
edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä
joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin
huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen
edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi
ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.
-- Minne sinä? -- Boris kysyi.
-- Hänen majesteettinsa luo lähettinä.
-- Täällähän hän on, -- sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän
suuriruhtinasta.
Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja
kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä
heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain
eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.
-- Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai
hänen majesteetilleen, -- sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.
-- Kreivi, kreivi, -- huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, --
olen saanut haavan oikeaan käteeni, -- hän puhui, osoittaen nenäliinaan
käärittyä veristä kättään -- mutta en ole silti poistunut rintamasta.
Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki
olleet ritareita.
Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen
sanojaan; hän ajoi edelleen.
Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli
Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi
taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa
hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain.
Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta
kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta
pyssynpauketta.
"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt
meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta
valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja
koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää
auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos
kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."
Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs
Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten
joukkojen keskuuteen.
-- Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? --
kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka
hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.
-- Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! --
vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä
paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.
-- Lyökää saksalaisia! -- huusi joku.
-- Hiis' heidät vieköön, petturit.
-- _Zum Henker diese Russen_...[106] murisi eräs saksalainen.
Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina
sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten
Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset
ampuneet toisiaan.
"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä
keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia
ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on
mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän
ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka
hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä
ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut
eikä tahtonut sitä uskoa.