Pratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi
ruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään
hiljaa ja lapsellisen surkeasti.
Illan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei
tietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi
taas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.
"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin
tänään?" välähti heti hänen mieleensä. "Näitä kärsimyksiäkään en ole
ennen tuntenut", ajatteli hän. "Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en
mitään. Mutta missä olen?"
Hän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja
ihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään
kaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt
olivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen
äärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka
kavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen
kohdalleen ja pysähtyneet.
Ratsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte
kierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä
koskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli
taistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.
-- Oivallista väkeä! -- sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta
venäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan
maassa, kangistunut käsi ojossa.
-- Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, -- ilmoitti
samalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta
pattereilta.
-- Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, -- sanoi Napoleon, ratsasti
muutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein
viereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat
ranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).
-- Kaunis kuolema, -- sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.
Ruhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli
Napoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä
sanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan
liikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti
ne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan
tyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän
tiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, -- hänen sankarinsa,
mutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä
henkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja
tuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä.
Hänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen
vieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä,
että hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset
häntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt
tuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin
ennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai
jollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti
jalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä
itseäänkin liikutti.
-- Hänhän on hengissä, -- sanoi Napoleon. -- Nostakaa tämä nuori mies
paareille ja viekää sitomapaikalle!
Tämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti,
joka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea
voiton johdosta.
Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen,
sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle
niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa
vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi
joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan
sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi
katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.
Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen
upseerin puhuvan:
-- Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on
varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.
-- Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten
armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, -- sanoi toinen
upseeri.
-- Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin
kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, -- sanoi ensimäinen upseeri,
osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä
upseeria.
Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut
Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut
hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.
Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.
-- Kuka on vanhin? -- sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti
Rjepninin nimi.
-- Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? -- kysyi
Napoleon.
-- Olen komentanut eskadroonaa, -- vastasi Rjepnin.
-- Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, --
sanoi Napoleon.
-- Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, -- sanoi
Rjepnin.
-- Mielihyvin annan sen teille, -- sanoi Napoleon. -- Ken on tuo
nuorukainen teidän vieressänne?
-- Luutnantti Suchtelen, -- vastasi Rjepnin.
Katsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:
-- Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.
-- Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle -- virkkoi Suchtelen.
-- Verraton vastaus, -- sanoi Napoleon; -- nuori mies, teillä on
loistava tulevaisuus!
Ruhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton
suuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta
keisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän
jo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen
kääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi -- _jeune homme_, jolla
nimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.
-- No, entä te nuori mies? -- sanoi hän Bolkonskille, -- miten on
teidän laitanne, sankarini?
Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan
kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain
Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki
Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen
sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin
vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden
taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän
saattanut edes vastata.
Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja
jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet
veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman
odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli
maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei
käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan
elävä ole voinut käsittää eli selittää.
Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista
ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:
-- Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun
leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa.
Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, -- ja hän kannusti hevostaan ja
lähti laukassa ajamaan edelleen.
Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.
Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar
Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten
ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan
viipymättä entiselle paikalleen.
Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen
ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle
ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.
"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän
pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä
oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin
selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten
olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on
odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten
olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa:
Herra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima --
määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en
edes taida sanoin lausua, -- suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän
itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar
Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin
sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti
tärkeimmän suuremmoisuus."
Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle
sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla.
Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta
pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja
kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa
pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä
keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä
ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan
toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja
ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet
sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon
pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden
mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.
-- Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, -- sanoi Larrey, -- hän ei
parane.
Muiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei
seudun asukkaiden hoidettavaksi.
_Ensimäisen osan loppu_.