Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain
jälkiin.
Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa
tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen
ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia
myöten kulki joukkoja.
Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta
eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi
pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen
kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja
katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä
kaukoputkea.
-- Katsokaa, katsokaa, -- sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas
vuoren loivetta. -- Tuolla on ranskalaisia!
Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä
toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui
kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä,
ja ne olivatkin aivan edessä.
-- Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan
varmasti... Mitä tämä merkitsee? -- puhelivat he kaikki yhteen ääneen.
Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston,
joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen
päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.
"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli
ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo.
"Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi.
Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset
kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista
huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!"
Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki
pakosalle.
Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti,
missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto.
Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen,
ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja
neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui.
Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi
ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti
peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena
nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei
pääsi vihdoin ylipäällikön luo.
-- Oletteko haavoittunut? -- hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa
vavahtelemasta.
-- Haava ei ole tässä, vaan tuolla! -- sanoi Kutusof, puristaen
nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.
-- Pysäyttäkää heidät! -- huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän
käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.
Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet
mukaansa.
Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran
heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku
huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi
ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein
suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan
vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei
ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti
ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren
rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin
vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka
nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli
venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon
kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä
ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti
toisiinsa.
-- Pysäyttäkää nuo konnat! -- huusi Kutusof hengästyneenä
rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa
luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin
rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.
Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin
alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia
sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään:
lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden
pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.
-- Ooih! -- voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.
-- Bolkonski, -- kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille.
Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. --
Bolkonski, -- hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta
pataljoonaa ja vihollista, -- mitä tämä on?
Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi
ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän
hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.
-- Pojat, eteenpäin! -- huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se
on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen
luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen
varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.
-- Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta
lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko
pataljoona juoksee hänen jälissään.
Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin
lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan
eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet.
Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä
raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan.
Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän
lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä
tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa,
toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää
pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista
toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä.
Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä.
Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja
vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut:
hän tähysi vain eteensä -- patterille. Hän näki, miten siellä eräs
punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli
ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi
näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi,
etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.
-- Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, --
miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei
ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa
aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.
Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja
punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei
vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena
ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei
kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä
kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut
häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta
tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti
häntä näkemästä tapausten kehitystä.
"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui
samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt
ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies
kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet
ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään.
Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas -- korkea taivas, ei tosin
täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla
harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista
ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas
Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme;
aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu
kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla
korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut
tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen
sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki
vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan
paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus
vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!..."