Kello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4:nen
Miloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon
laskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin
asemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi
etenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa.
Saavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka
kuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt
ylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut,
mutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan
toivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä
päivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki
kävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain
suurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat
ja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman
taistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut
ajatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt
Weihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja
vieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen
päättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.
Vasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen
laukausten vaihtoa. "Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara
ottelu", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja sinne varmaankin minut
lähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu
kädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu."
Ruhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain
pataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: "kenties
on tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään
joukkojen etunenässä."
Yöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen
muuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea
sumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja
mistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita
kaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä.
Edestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset
kunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla
painautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja
kuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana
liikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja
takana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin
suuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja
ärtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä,
varmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.
-- Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja
kiertää kylä, -- sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen
ratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne,
arvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea
kylätiellä, kun mennään taisteluun.
-- Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, --
vastasi kenraali.
Kutusof naurahti ilkeästi.
-- Kylläpä olisi, levittää rintamansa vihollisen jaloissa, totta vie!
-- Vihollinen on vielä kaukana, teidän ylhäisyytenne.
Taistelujärjestelyn mukaan...
-- Taistelujärjestely! -- huudahti Kutusof kärttyisästä, -- kuka teille
sen on sanonut?... Tehkää kuten teitä käsketään, olkaa hyvä.
-- Ymmärrän.
-- _Mon cher_, -- kuiskasi Nesvitski ruhtinas Andreille, -- _le vieux
est d'une humeur de chien_.[104]
Kutusovin luo ratsasti itävaltalainen upseeri, jolla oli yllä valkea
virkapuku ja päässä viheriätöyhtöinen lakki, ja kysyi keisarin nimessä:
"onko neljäs osasto jo ryhtynyt taisteluun?"
Kutusof ei vastannut itävaltalaiselle, käänsi hänelle selkänsä, ja
hänen katseensa sattui ruhtinas Andreihin, joka istui ratsullaan aivan
hänen vieressään. Kun ylipäällikkö näki adjutanttinsa, pehmeni hänen
ilkeä, kärttyisä ilmeensä, aivan kuin hän tällä olisi tahtonut
ilmaista, ettei adjutantti suinkaan ollut syypää siihen, mitä tapahtui.
Ja vastaamatta itävaltalaiselle adjutantille hän kääntyi ruhtinas
Andreihin:
-- Menkää, rakkaani, katsomaan onko kolmas divisioona jo kulkenut kylän
läpi. Käskekää sen pysähtyä ja odottaa käskyjäni.
Tuskin oli ruhtinas Andrei saanut ratsunsa liikkeelle, kun ylipäällikkö
pidätti hänet.
-- Ja kysykää, ovatko tarkka-ampujat asemillaan, -- hän lisäsi. -- Mitä
he tekevät, mitä tekevät! -- mumisi hän itsekseen, vastaamatta yhä
vieläkään itävaltalaiselle.
Ruhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.
Kuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen
divisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan
ollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin
ihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat
asetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen
edellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10
virstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio,
viettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt
lähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli
yhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine
ruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot
eivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten
kenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika
lähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat
laskeutuneet alankoon.
-- Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, -- puheli Kutusof
haukotellen. Kyllä kerkiämme! -- hän toisti.
Samassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien
tervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden
venäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi
vinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui
ratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja
vilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava
ratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi
ratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine,
ja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella
oli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat
seurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi
Kutusof "asentoon" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko
hänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää
muistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava
saamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä,
mikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.
Tämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille,
onnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta
taivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran
laihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei
oli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli
hänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen
lempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo
omituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana
sentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.
Olmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja
tarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja
siksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa,
huoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka
olivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin.
Czartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki
iloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin
hoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat
hymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui
huomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli
huolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään
adjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. "Varmaankin kysyy hän, milloin
lähdettiin matkalle", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa
tuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat
vastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä
tilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli "valittua väkeä" sekä
venäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän
keskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia,
joilla oli koruompeleiset loimet selässä.
Tästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen
esikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta
akkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.
-- Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? -- kysyi keisari
Aleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti
keisari Fransiin.
-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- vastasi Kutusof, kumartuen
kunnioittavasti satulassaan.
Keisari taivisti korvaansa, yrmisti kulmiaan ja tahtoi osoittaa, ettei
muka kuullut ylipäällikön vastausta.
-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- toisti Kutusof (ruhtinas
Andrei huomasi, miten ylipäällikön ylähuuli vavahti luonnottomasti
hänen lausuessaan: odotan vielä). -- Kaikki osastot eivät ole vielä
kokoontuneet.
Keisari oli kuullut ylipäällikön vastauksen, mutta se ei häntä
miellyttänyt; hän kohautti käyristyneitä harteitaan ja katsahti samalla
vieressään olevaan Novosiltsoviin, aivan kuin hän tällä katseellaan
olisi tahtonut syyttää Kutusovria.
-- Emmehän nyt, Mihail Larionovitsh, ole Marskentällä, missä
katselmusta ei aleta, ennenkun kaikki rykmentit ovat saapuneet, --
sanoi keisari, katsahtaen taas keisari Fransiin aivan kuin kehoittaen
tätä, jolleikaan yhtymään väitteeseensä, niin ainakin sitä
kuuntelemaan. Mutta keisari Frans vilkuili vain yhä ympärilleen eikä
kuunnellut.
-- Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, -- vastasi
Kutusof äänekkäästi, aivan kuin olisi tahtonut keisarin kuulemaan
sanottavansa toistamatta. Hänen kasvonsa vavahtivat. -- Siksipä en
ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, ettemme ole katselmuksessa
tai Marskentällä, -- lausui hän selvästi ja kuuluvasti.
Keisarin seuruelaiset katsahtivat silmänräpäyksessä toisiaan silmiin,
ja heidän katseistaan kuvastui suuttumusta ja moitetta. "Miten vanha
hän lieneekin, ei hänen sentään sopisi, ei mitenkään sopisi näin
puhua", näyttivät nuo katseet sanovan.
Keisari katsahti tiukan tarkkaavasti Kutusovin silmiin, odotellen, eikö
tämä sanoisi vielä jotain. Mutta Kutusof näytti myös jotakin odottavan,
taiveutti kunnioittavasti päänsä eikä virkkanut sanaakaan. Vaitioloa
kesti minutin verran.
-- Muuten, jos käskette, teidän majesteettinne, -- sanoi Kutusof,
päätään kohottaen, ja hänen äänensä sävy oli taas entisen nöyrä,
muistuttaen itsetiedottoman, tottelemaan tottuneen kenraalin ääntä.
Hän kannusti ratsuaan, kutsui luokseen csaston päällikön
Miloradovitshin ja antoi hänelle etenemiskäskyn.
Joukoissa syntyi elämää, ja kaksi Novgorodin rykmentin pataljoonaa ja
pataljoona Apsheronin rykmentistä lähti astumaan keisarin ohi.
Apsheronin pataljoonan marssiessa keisarin ohi, kannusti punakka
Miloradovitsh ratsunsa laukkaan ja, tehden nuorekkaan reippaasti
kunniaa keisarille, hän peräytti hevosensa keisarin eteen. Hän oli
heittänyt päällysnutun yltään, kiinnittänyt ritarimerkit rintaansa ja
sukaissut kolmikulmaisen, suunnattomalla töyhdöllä varustetun hattunsa
toiselle korvalle.
-- Herran nimeen, kenraali, -- sanoi keisari hänelle.
-- _Ma foi, sire, nous ferons ce qui sera dans notre possibilité,
sire_,[105] -- vastasi Miloradovitsh iloisesti, mutta seuruelaiset
hymyilivät pilkallisesti hänen virheelliselle ranskan ääntämiselleen.
Miloradovitsh käänsi äkkiä hevosensa ja asettui keisarin taakse.
Innostuneina keisarin läsnäolosta astuivat sotilaat reippaina ja
iloisina keisarien ja heidän seurueidensa ohi.
-- Pojat! huusi Miloradovitsh kovalla, itseluottavalla ja iloisella
äänellä. Hän oli niin huumautunut pyssyjen paukkeesta, jännittävästä
odotuksesta ja sotilaidensa reimasta astunnasta, että unohti kokonaan
keisarin läsnäolon. Apsheronin rykmentin miehet olivat hänen
tovereitaan jo Suvorovin retkien ajoilta.
-- Pojat! emme hyökkää ensimäisen kylän kimppuun! -- hän jatkoi.
-- Ahkeruus on ilomme, -- räjäyttivät sotilaat.
Keisarin hevonen hätkähti odottamattoman huudon johdosta. Saman tamman
selässä oli keisari Venäjällä monet katselmukset pitänyt, ja nytkin se
täällä Austerlitzin kentällä, kuten ennen kotimaassa, höristeli
korviaan laukauksille ja kesti kärsivällisenä keisarin vasemman jalan
hermostuneita lyöntejä, käsittämättä näiden laukausten merkitystä,
keisari Fransin mustan oriin läheisyyttä tai herransa puheita,
ajatuksia ja tunteita tänä merkillisenä päivänä.
Hymyillen kääntyi keisari erään suosikkinsa puoleen, viittasi
reippaisiin apsheronilaisiin ja lausui samalla jotain.