Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja
Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta
vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden
taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä,
hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin
vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan.
Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit
joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia
korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden
ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa
mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s.
Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän
ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun
itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi
rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät
piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat
pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan,
vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat
huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat
valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit,
pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät
silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle
jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen
yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja
näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja
heitä ympäröiviltä joukoilta.
Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä
riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten
laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin,
aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama
vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat
päälliköt, -- samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja
kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin
välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu
olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen
siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta
soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo
tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä
koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista,
kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän
ympärillään.
Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen
askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät
suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla
siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi
eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot
sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat
toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut,
ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla -- edessä
ja takana, oikealla ja vasemmalla -- samaan suuntaan kulki ainoastaan
oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että
sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen,
kulki paljon, paljon oman maan miehiä.
-- Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, -- puheltiin riveissä.
-- Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin
nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi
katsellut!
Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana
tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat
osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja
täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan
välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin
iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä,
erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran
sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin
rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina
synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä,
miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain
on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman
nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat
olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin
kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi
muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin
erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten
niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että
tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset
"makkarat".
-- Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa
ranskalainen?
-- Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.
-- Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti
pysähdytään keskelle kenttää, -- yhä nuo kirotut saksalaiset ovat
sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!
-- Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat.
Tässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.
-- Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut
tien, -- puhui eräs upseeri.
-- Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, -- puhui
toinen.
-- Mihin divisioonaan te kuulutte? -- huusi eräs adjutantti, ajaen
rivien luo.
-- Kahdeksanteentoista.
-- Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä;
näin ette saavu iltaankaan.
-- Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, --
puhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.
Sitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille
vieraalla kielellä.
-- Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, --
puhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. -- Ampuisin minä
kaikki heidät, konnat!
-- Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole
vielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! --
kuului monelta taholta.
Ja innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi
muuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta
syytettiin saksalaisia.
Syynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä
liittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja
sentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta
siirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin
nouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen
odottaa.
Itävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi
kiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään;
itävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän
päällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät
vähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran
paikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua
alamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne
joukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi.
Sumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa
harvalleen, epäsäännöllisesti: "tratta ... tat", mutta sitten yhä
taajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin
joen yläpuolella.
Odottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa;
päälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli
tuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt
eivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat
sumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä
kaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja
hitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja
pysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun
ensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof
seurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.
Alangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä
oli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään
eroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut
sanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä
venäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä,
tuon sumumeren piirissä.
Kello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän
luona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa
ympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui
kirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui
maidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto,
purppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan
enää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen
ja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja
alkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin
lähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti
eroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen,
harmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään
marsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli
ollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä
kohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja,
ja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan
vielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen
säihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen
aavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo
laskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan
laskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja
joita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden
vuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot
liikehtivät kaikki samaan suuntaan -- alas laaksoon. Pistimet
välähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen.
Päättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien
töminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen
huonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista
teki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen
olevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona
kulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta
jo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta
kaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.
Tämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä -- hänen kruunauksensa
vuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä,
iloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle.
Hän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen
pystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui
liikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä
kukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen,
itsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren,
onnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan,
mutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli
vuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.
Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja
häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari
hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut
auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn
taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat
nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen
armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta
venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.