Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston
edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli
Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä
raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan
himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän
kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän
sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus
mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä,
missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että
hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen
silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin,
milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän
aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat.
Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin
töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon
äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista",
ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän
minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän
saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan
olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on
tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet
seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä
suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin
häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa
keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai
saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin
nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa
kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.
"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat -- vehmaro, Olmütz. Miten
harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli
Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus,
missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä.
Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että
pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan
ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin
olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne,
ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä
kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt
selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai
sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä
aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se
lunta -- tuo pälväs; pälväs -- _un tache_", ajatteli Rostof.
"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun
kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"...
"Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte
pensaisiin", -- virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri
ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen
harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni
ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? -- ei auta
unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä -- siitä vasta
huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä -- kenen kimppuun?
Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo
viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon
vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki
tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua
katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei,
minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota
tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se
on hyvä." -- Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä
tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö!
Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien
pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin
olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta.
Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa,
hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin
koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi.
Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään
selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja
rrrr!
-- Mitä tämä on? Mitä arvelet? -- kysyi Rostof vieressään olevalta
husaarilta. -- Sehän kuuluu vihollisen taholta?
Husaari ei vastannut.
-- Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan
jotenkin kauvan vastausta.
-- Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi husaari
välinpitämättömästi.
-- Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, -- sanoi
Rostof.
-- Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, -- mutisi husaari, --
ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! -- tiuskasi hän
hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.
Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa,
kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan,
ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin
varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia;
varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei
enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat
huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot:
(_Vive l'empereur, l'empereur_!"[103]
-- Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, -- sanoi hän
husaarille.
Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta
alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului
yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies,
husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.
-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! -- sanoi ali-upseeri,
saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan
ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli
tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella.
Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja
adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä
näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin
luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja
alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.
-- Uskokaa minua, -- puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, -- tämä
on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen
sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.
-- Tuskinpa, -- sanoi Bagration: -- illasta alkaen olen heidät nähnyt
tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi
kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, -- kääntyi Bagration
Rostoviin, -- ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?
-- Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän
ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, --
sanoi Rostof.
Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa
eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.
-- No niin, menkäähän, -- hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.
-- Ymmärrän.
Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja
pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan
ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.
Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä
yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen
kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt.
Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle
puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja
edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi,
milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei
enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä
selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson
pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle
saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja
oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen
yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä
pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin
eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja
lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä
illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.
-- Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! -- huusi eräs
husaareista Rostovin takana.
Ei ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä
leimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan
kuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen
pyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi
hevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä
laukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof
pidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin,
ja lähti ajamaan käyden. "No, vielä, vielä!" kuuli Rostof jonkun
iloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.
Vasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan
ja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.
Dolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja
sytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.
-- Mitä tämä todistaa? -- puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui
heidän luokseen. -- He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää
ratsasvartiot paikoilleen.
-- Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, -- sanoi
Bagration. -- Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.
-- Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa
paikassa kuin illallakin, -- ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena,
käsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo,
ja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bagration, -- kiitän teitä, herra upseeri.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Rostof, -- sallitteko minun esittää
teille pyynnön?
-- Mitä haluatte?
-- Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän:
siirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.
-- Mikä on nimenne?
-- Kreivi Rostof.
-- Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.
-- Ilja Andreitshin poikako? -- kysyi Dolgorukof.
Rostof ei vastannut hänelle.
-- Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?
-- Käsken.
"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille",
ajatteli Rostof. "Jumalan kiitos!"
* * * * *
Syynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin
oli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin
Napoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan
leiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja
lähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (_vive l'empereur_!"
Napoleonin käskykirje oli tällainen:
"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille
itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja
pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te
sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän
asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat
kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat!
Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi,
jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte
hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos
voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne
taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla
kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä
ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön
Ranskan kansan kunnialle.
"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka
autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että
meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka
niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää
sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä
yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan
muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani,
teidän ja minun itseni arvoinen.
"Napoleon."