Kymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin
asuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki
osaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja
määrätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration,
joka oli kieltäytynyt saapumasta.
Weihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili
ja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta.
Vastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun
esimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen
harteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää
voinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti
juoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai
häntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia,
joutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi
kertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli
hän käynyt keisarien -- Itävallan ja Venäjän -- luona tekemässä selvää
toimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan
sanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt
Kutusovin luo.
Hän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla
kohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui
nopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä
vastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli
hän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja
ylpeän näköinen.
Kutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen
vierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat
kokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet.
Juotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä
neuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei
ruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa
ylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla
mukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.
-- Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, -- sanoi Weihrother,
nousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty
mahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.
Kutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet
sopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja
vapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein
nukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän
silmänsä.
-- Niin, niin, tehkää hyvin, -- hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän
päästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.
Jos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain
teeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat
ne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat,
että ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan
taistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli
välttämättömän inhimillisen tarpeen -- unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö
nukkui todellakin.
Weihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään
menetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä
nukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella
äänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava
otsakirjoitus:
"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin
ja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805."
Taistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen.
Alkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:
_Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge
lehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und
Sokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil
mit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es
vortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn
wir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir
dem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche
zwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem
wir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die
feindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die
erste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte
Kolonne marschiert_[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti
kuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen
kenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti
palavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut
lukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut
uskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka,
pystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin
käsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän
Weihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun
itävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä.
Tällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta
tästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen
vaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen
suunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui
kreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen
ajan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla
pyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä
erästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa,
kohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä,
hän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen
kenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti
vihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "sittemmin,
sittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja
kuunnelkaa." Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi
Miloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen
katseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään
ilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan
ja alkoi kieputella nuuskarasiaa.
-- _Un leçon de geographie_,[101] -- lausui hän aivan kuin itsekseen,
mutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.
Prschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan
näköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti
olevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä
Weihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti
tunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli
levitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria
jonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti
lausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän
kirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.
Kun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi,
herkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta
Weihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua
siitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä
vihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa
olla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä.
Langeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi,
että hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle
Weihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn
aivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin
pöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa
opastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli
vaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja
laulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta.
Hänen ilmeensä näytti sanovan: "yhäkö te vain keskustelette noista
tyhmyyksistä!" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti
päänsä entistään syvempään.
Haluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin
kirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että
Bonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän
taistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin
huomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo
ennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja
vastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.
-- Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, -- hän
sanoi.
-- Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, -- sanoi
Langeron.
-- Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, -- vastasi Weihrother,
hymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan
lääkitsemistaitoa.
-- Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän
hyökkäystämme, -- sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja
vilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi
odottanut tältä vahvistusta väitteelleen.
Mutta Miloradovitsh näytti tällä hetkellä ajattelevan aivan toisia
asioita.
-- _Ma foi_,[102] -- sanoi Langeron, -- huomenna kaikki selviää
taistelutantereella.
Weihrother hymähti taas, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että häntä
sekä naurattaa että kummastuttaa venäläisten kenraalien vastaväitteet,
ja että turhaa on todistella sellaista, mistä hän itse on aivan varma
ja josta sitäpaitsi ovat varmoja molemmat keisarit.
-- Vihollinen on sammuttanut nuotionsa, ja heidän leiristään kuuluu
taukoamatonta melua, -- hän sanoi. -- Mitä tämä merkitsee? Joko he
loittonevat, jota ainoata meidän on pelättävä, tai muuttavat he
asemiaan (hän hymähti). Mutta jos hän taas asettuisikin asemiin
Theurassan luo, niin vapauttaisi hän vain meidät täten monista
vaivoista, ja kaikki määräykset pitävät sittenkin hiuskarvalleen
paikkansa.
-- Mutta millä tavalla?... -- sanoi ruhtinas Andrei, joka jo kauvan oli
odottanut tilaisuutta lausuakseen epäilynsä.
Kutusof heräsi, yski raskaasti ja katsahti kenraaleihin.
-- Hyvät herrat, huomista, tai oikeastaan tämän päiväistä (sillä kello
käy jo yhtä), taistelujärjestelyä ei enää käy muuttaminen, -- hän
sanoi. Te olette sen kuulleet, ja kaikki täytämme me velvollisuutemme.
Mutta ennen taistelua ei ole mikään niin tärkeätä ... (hän vaikeni
hetkeksi) kuin hyvä uni.
Kutusof hankkiutui nousemaan. Kenraalit kumarsivat ja poistuivat
huoneesta, Kello kävi jo yhtä. Ruhtinas Andreikin poistui huoneesta.
* * * * *
Kun ruhtinas Andreille ei onnistunut lausua mielipidettään
sotaneuvottelussa, jäi hän epäröiväksi, ken oikeastaan oli oikeassa:
Dolgorukovko ja Weihrother, vaiko Kutusof ja Langeron ynnä muut, jotka
eivät olleet hyväksyneet hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta eikö Kutusof
sitten saattanut lausua suoraan mielipidettään keisarille? Eikö siis
asiaa enää voi auttaa? "Onko siis hovilaisten ja persoonallisten
arvelujen tähden uhrattava kymmenien tuhansien ja minunkin, _minunkin_
henkeni?" hän ajatteli.
"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun", hän ajatteli
edelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen
mielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia,
mutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit
isälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin
rakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi
sääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä
mielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja
alkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.
Yö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. "Niin,
huomenna, huomenna!" hän ajatteli. "Huomenna kenties on kaikki lopussa,
kaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole
enää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä
varmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran
näyttää, mihin kykenen." Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun
riehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen
kohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki,
se Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut.
Hän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville,
Weihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen
mielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota
toteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin,
divisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä,
hän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa
voiton. "Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?" sanoo toinen ääni.
Mutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa
voittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään
taistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä
adjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan
taistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä,
hänen sijalleen nimitetään hän itse... "Mutta, entäs sitten?" sanoo
taas toinen ääni, "entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja
haavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?" -- "Niin,
entäs sitten", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; "en tiedä, miten
sitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni,
jos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos
halajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan,
jolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä
koskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta
rakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen
menettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja
rakkaita minulle monet ihmiset -- isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani
maailmassa, -- ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, --
kaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta,
ihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä
koskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta", hän ajatteli,
kuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön
pihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs
ääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia,
Titusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: "Tit, Tit,
kuulehan Tit."
-- No, mikä hätänä? -- huusi ukko.
-- Tit, mene jauhamaan, -- sanoi pilkkakirves.
-- Kyllä minä sun, mene helvettiin, -- kuului ukon ääni, jota seurasi
palvelijain ja ajurien rämisevä nauru.
"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien
rajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa,
joka tuossa ylläni sumussa liitelee!"