Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier
kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä
joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei
nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset.
Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän
vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.
Aamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut
Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt
päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta
juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän
tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän
takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.
Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain
keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan.
Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija
suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin
neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko
Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan
solmimiseen.
Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi
kauvan hänen luonaan.
Marraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja
ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen.
Puolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan
kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun
asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.
Puoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua,
hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien
pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin
pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike
adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19
ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen
suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten
liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.
Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien
pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan,
muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi
pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja
nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat
kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat
viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.
Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa
kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen
tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa
koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät
kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät
sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen
liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa;
mutta hetki on tullut -- vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä
rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä
ovat sille käsittämättömät.
Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin
yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin
tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja
ranskalaisen yhteisten liikkeiden -- näiden ihmisten kaikkien
intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden
puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena -- oli ainoastaan
Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin
sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan
historian numerotaululla.
Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään
poistunut ylipäällikön lähettyviltä.
Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin
ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan
ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.
Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen
tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli
hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin
tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki
pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat
tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut
tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.
-- No, terve, rakkaani, -- sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui
teetä juomassa Bilibinin seurassa. -- Huomenna siis juhlitaan. Entäs
teidän ukko? onko huonolla tuulella?
-- Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä
kuultaisi.
-- Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän
vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä
jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin
kuolemaa.
-- Näittekö siis hänet? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitä on miehiään
Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?
-- Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa
taistelua kuin kuolemaa, -- toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen
tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt
tavatessaan Napoleonin. -- Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi
hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän
sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen
sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa
taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.
-- Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? -- kysyi
toistamiseen ruhtinas Andrei.
-- Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun
kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en
käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki,
-- vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.
-- Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, -- jatkoi
Dolgorukof, -- niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat
asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai
päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on
vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna
toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän
hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.
-- Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään
etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen
päävoimansa oikeastaan ovat, -- sanoi ruhtinas Andrei.
Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.
-- Ah, sehän on aivan yhdentekevä, -- tarttui puheeseen Dolgorukof,
levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. -- Kaikki mahdollisuudet ovat
otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...
Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman
sivustahyökkäyssuunnitelman.
Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka
saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä
oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty.
Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman
puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä
kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein
kasvoihin.
-- Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte
esittää kaiken tämän, -- sanoi Dolgorukof.
-- Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? -- sanoi Bilibin, joka
tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua,
mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. -- Voitetaanko
huomenna tai hävitään -- joka tapauksessa on venäläisten aseiden
kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä
osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: _Herr General Wimpfen, le comte de
Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin
Prsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais_.[98]
-- Olkaahan ivailematta, -- sanoi Dolgorukof. -- Se ei ole totta, onhan
jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin,
kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.
-- Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, -- sanoi
ruhtinas Andrei. -- Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, -- hän
lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.
Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään
istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.
Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja
vastasi:
-- Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin
häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle
vastasi? _Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes,
mélex vous des affaires de la guerre_.[99] Niin... Näin minulle
vastattiin!