Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin
osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli.
Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona
pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof
näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen
eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja
Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten
ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti
tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan
alkavassa taistelussa -- kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen
eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän
päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän
ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä
oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään
vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli
taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen,
mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja
upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin
miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta.
Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti
iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman
aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta
palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien,
adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin
sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun
edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän
iloisen päivän.
-- Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! -- huusi Denisof,
joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.
Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat
ratsumestarin herkuista.
-- Kas tuolla tuovat vielä yhtä! -- sanoi eräs upseereista, osoittaen
kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.
Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata
hevosta.
-- Myö hevonen, -- huusi Denisof kasakalle.
-- Sama se, teidän jalosukuisuutenne...
Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen
rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja
puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt
mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli
puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa,
kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi
saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia
pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että
venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi:
_mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval_,[95] ja samalla hän
hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt
asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin
taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa,
luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat
venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka
elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan
tiedetty.
Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja
saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.
-- Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! -- sanoi elsassilainen
hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen
husaarille.
Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.
-- Aljöö! Aljöö! -- sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja
kehoitellen häntä lähtemään edelleen.
-- Keisari! keisari! -- kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.
Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki
takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät
valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.
Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja
istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen
joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun
hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei
hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva
onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen
mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin
rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut
armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen,
niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin
läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten
kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin
lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi,
riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä,
taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee
keisarin äänen -- tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja
samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli
odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.
-- _Les huzards de Pavlograd_?[96] -- lausui keisari kysyvästi.
-- _La reserve, sire!_[97] -- vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan
ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut:
(_Les huzards de Pavlograd_?"
Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat
vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä
loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka
muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja
sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin
katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin
katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari
käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi
hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia
taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä
virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti
kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa
eteenpäin.
Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja
huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12
aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja
lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä
saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja
ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.
Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa
mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi
ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari
ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin,
ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen
täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän.
Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn.
Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran
keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu
jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita,
joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla
englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten
ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään
ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta
sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli
niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi
loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi,
miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän
kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja
miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei
hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan,
tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas
valitti.
-- Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? -- tuskitteli
keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof
näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen
poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:
-- Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! _Quelle terrible chose que
la guerre!_
Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän
edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi
päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin
kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin
kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä
yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof
vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof,
joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella
keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään
virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin
ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten
aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"
-- Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, -- jatkoi Rostof, --
emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona,
niin miten onkaan nyt käyvä, kun _hän_ on etunenässä? Me kuolemme
kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat?
Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen
sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!
-- Eläköön! -- kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha
ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20
vuotias Rostof.
Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa,
täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui
sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja
paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen
ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi
koholla ja kääntyi sotilaisiin:
-- Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön!
-- huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla
husaaribaritonillaan.
Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä
eläköön-huudoilla.
Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof
lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:
-- Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä
keisariin.
-- Denisof, älä laske tästä leikkiä, -- huudahti Rostof -- tämä on niin
korkea, niin ihana tunne, sellainen...
-- Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn...
-- Ei, et käsitä!
Ja Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen
onnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut
edes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla,
vain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut
venäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän
suinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun
edellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa
koko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut
venäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi
kuin Rostof.