IX.

Tarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa

ja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas

Bolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen

edullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä

adjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. "Hyvä on

Rostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei

ketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun,

jolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei

auta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun

rauta on kuumana."

Sinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta

oleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri,

diplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja

suosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän

halusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.

Hän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea

kaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt,

hovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen,

ritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin

saavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet

huomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän

ylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien,

vieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat

hänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä

joukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta

tästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana

päivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön

asuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris

johdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta

jossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä,

tuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen

viittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti,

punakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja

naureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas

soitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään

klaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut

huoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka

huomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä

kääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on

päivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta

vastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja

meni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja

kenraalia.

Boriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään

venäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei

varpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti

jotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen

kohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi

tehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin

selityksiä.

-- Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, -- sanoi ruhtinas Andrei,

puhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän

käytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän

jätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä

sanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen

suojattiinsa.

Tällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli

aavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä

käskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi

käskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan

olevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni

Bolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti

Boriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei

ole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo

sekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti

hänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim.

rintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin.

Ruhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän

saksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa

taistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta

armias!

Boris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut

jostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa

ensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan "taistelujärjestely".

-- Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä

ajatellut näinä viime aikoina.

-- Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, -- vastasi Boris,

punastuen, ties minkä tähden; -- ruhtinas Kuragin on hänelle minusta

kirjoittanut; enhän muuten anoisi, -- lisäsi hän, aivan kuin

puollustautuen, -- mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä

taisteluun.

-- Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, -- sanoi ruhtinas

Andrei, -- kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun

kokonaan teille.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti

punanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi

hämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen

kanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli

täytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen

hävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti

kärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.

-- Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, -- puhui ruhtinas Andrei, kun

hän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. --

Ylipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon

kohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle ("eipä se olisi vielä

hullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta", ajatteli Boris),

mutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa

pian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on

tehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton

ihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista

oikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä

kannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole

mitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme

siis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen

puhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa

teitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.

Ruhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja

auttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli

hän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä

muiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta

onni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen

mielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan

ruhtinas Dolgorukovin luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin

hoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.

Samana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla

kaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin

vanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä

päätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun

Bonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei

ja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt

olivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin

lupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat

neuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu,

ja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt,

että se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu,

tai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki

etuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot,

epäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet

samoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat

taistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother

tunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta

olivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa

aivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset

ratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja

Bonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi

ollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.

Dolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri

palannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja

innostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli

hänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä

puhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan

hänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain

kohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten

ruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:

-- Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain

Jumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa,

rakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, --

puhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. -- Sitä tarkkuutta, sitä

säntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee

kaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin

yksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia

olosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus --

mitäpäs muuta tarvitaankaan?

-- Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? -- kysyi

Bolkonski.

-- Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on

laulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut

häneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)

-- Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? -- kysyi Bolkonski.

-- Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain

aikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta

hauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, -- sanoi

Dolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, -- ei mitenkään keksitty sopivaa

osotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille;

jollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus

osoittaa kirje kenraali Buonapartelle.

-- Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali

Buonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, --

huomautti Bolkonski.

-- Niinpä niinkin, -- keskeytti Dolgorukof, nauraen. -- Tunnettehan

Bilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje

osoitettaisiin: "ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle."

Dolgorukof nauraa hohotti iloisesti.

-- Ei enempää eikä vähempää? -- huomautti Bolkonski.

-- Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on

teräväjärkinen ja viisas mies.

-- Minkälaisen?

-- Ranskan hallituksen päämiehelle, _au chef du gouvernement français_,

vastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. -- Eikö ole todellakin sopiva

arvonimi?

-- Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, -- huomautti

Bolkonski.

-- Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut

päivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa,

ja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja

viekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä

italialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi

Markovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä

hänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!

Ja puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin

ruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän

lähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella

häntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään

palvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa

aivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa

ottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.

-- Verratonta, -- sanoi Bolkonski, -- mutta olen tullut, ruhtinas,

anomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...

Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun

huoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.

-- Ah, miten harmillista! -- lausui Dolgorukof, nousten kiireesti

seisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, -- Tehän

tiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan

nuoren miehen hyväksi. -- Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä

kevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. -- Mutta

näettehän ... joskus toisten!

Boris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän

tällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista

voimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen,

joiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut

itsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja

kohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään

samasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli

viisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen

teräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän

nyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän

tuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas

Andreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai

antaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen

kasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja

meni ohi pitkin käytävän sivua.

-- Ken on hän? -- kysyi Boris.

-- Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä

henkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä

ihmiset ne. -- puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa

poistui hovista, -- nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.

Seuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt

ennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä

Dolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin

rykmenttiin.