Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan
seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen
miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli
aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin
johtamalta sotaretkeltä.
Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti
puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin
saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen:
pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon
mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu,
jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas
tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin
pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat
etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin
taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken
humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat;
sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät
määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että
oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan
kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt
piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten
puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät
ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin,
terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä
ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina
ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja
kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui -- vieläpä nekin samaa
tunsivat. Kenraalit ja sotilaat -- jokainen tunsi mitättömyytensä,
tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä
mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.
Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki
tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot
mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen
rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.
Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu.
Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut
Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat
Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja
Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin
järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.
Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä
kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä
ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.
Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan
tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi
keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin
olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien
saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet
eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten
syntyi haudan hiljaisuus.
Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden
kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan
sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat
soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan
torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin
säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta.
Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari
Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja
ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja
iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja
voimaansa.
Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla,
minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän
mahdottoman suuren armeijan sotilas, -- hän oli täydellisesti unohtanut
itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja
hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä
vastustamattomasti puoleensa.
Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään
koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin -- mitättömän
sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen
ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja
siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan
tätä mahtavaa sanaa.
-- Eläköön! Eläköön! Eläköön! -- raikui kaikkialta, ja rykmentti
toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten
"Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä
yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi
humuksi.
Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät
rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui
jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet
yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden
huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä,
jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin
kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit.
Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen
joukkion, jonka etupäässä ratsasti -- kaksi keisaria. Näihin oli koko
tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio
keskittynyt.
Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin
virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan
ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.
Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä
silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään.
Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä
selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa
kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden
ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut.
Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta -- jokainen piirre,
jokainen liike.
Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi
Itävallan keisarille ja hymähti.
Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen
rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla
ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja
hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen
ja sanoi hänelle muutaman sanan.
"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!"
ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."
Keisari puhui upseereillekin:
-- Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta)
kiitän sydämestäni kaikkia.
Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla
keisarinsa puolesta.
-- Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän
riveissänne liehuva.
Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.
Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja
sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"
Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän
halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti
ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.
Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.
"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui
hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui
kaikki, mitä keisari teki tai puhui.
Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin
sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean,
englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi
ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen,
säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja
edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein
eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen
joukosta.
Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan
väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja
hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti
kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on
jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua
tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun,
rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja
suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä
hetkellä", -- ajatteli Rostof.
Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot
kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin
Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään
ja näkösällä.
Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof,
taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja
sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu
husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan,
kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen
korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin
katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.
Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa
koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni
kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme
kasvoilla ajoi Rostof _paholaisena_, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.
-- Kelpo poikia Pavlogradilaiset! -- lausui keisari.
"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi
syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.
Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat
jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän
rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun
vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän
puolelle.
Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari
Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja
kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.
Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin
johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja
vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.
Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin
olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.