VII.

Marraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona

majaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin:

leiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan

hiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä

Olmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa

Olmützin kentällä.

Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä

ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä

Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle

kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä

sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin

ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka

virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia

houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan:

kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta

ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina

hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan

naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä

johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten

velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen

Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen,

tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään

lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan

itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki,

jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut

ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi

donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut

husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään

Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava

Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.

Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen

puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä,

rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat

upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat

ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan

astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja

upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli

koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian

päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut

päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti

taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon

tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä,

ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut

ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä

ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista

istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa

asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien

välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris,

hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan

shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja

ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella

vain sitä tointa, johon oli syventynyt.

-- No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? -- hän sanoi.

-- Yritetään, -- vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen

taas kädestään.

Samassa avautui ovi.

-- Tuossapa olet vihdoinkin! -- huusi Rostof. -- Ja Berg myös! Kyllä

minä sinun _petisanfan ale kushe dormir_, -- hän huusi, matkien

lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut

nauraneet.

-- Voi sun, miten olet muuttunut!

Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa

samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen,

vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä

ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui

vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla.

Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja,

eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on

teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla

nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten

muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena

ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.

Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja

kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi

askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia

muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he

ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet

sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista

hänessä tapahtuneet muutokset.

-- Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja

terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän,

vaivaisten syntisten, armeijalaisten, -- puheli Rostof miehekkäällä

bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja

osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.

Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.

-- Onko hän sievä? -- kysyi Rostof, silmää iskien.

-- Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, -- sanoi Boris. -- En

sinua tänään odottanut, -- hän lisäsi. -- Vasta eilen annoin kirjeen

eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se

sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan...

No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? -- kysyi Boris.

Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin

kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän

vilkasi hymähtäen Borikseen.

-- Kuten näet, -- lausui hän viimein.

-- Sepä sen, niin, niin! -- vastasi hymyillen Boris: -- mutta kyllä on

meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko

ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut

kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta,

niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia -- kaikkea en voi sinulle

kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän

upseereille.

Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen

husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja

edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.

-- Oi kaartti! -- sanoi Rostof. -- Mutta kuulehan, lähetä hakemaan

viiniä.

Boris rypisti kulmiaan.

-- Jos välttämäti tahdot, -- hän sanoi.

Hän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti

hakemaan viiniä.

-- Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, -- hän virkkoi.

Rostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea,

nojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän

ilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa

kirjeellä.

-- Mutta onpas teille lähetetty rahoja, -- sanoi Berg, katsellen

raskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.

-- Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....

-- Kuulkaahan Berg, rakkaani, -- sanoi Rostof. -- Jos te olisitte

saanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja

toista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla,

niin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa

hyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! -- kirkasi Rostof, ja heti sitten

tarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan

kuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: --

Ymmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle

ystävälle.

-- Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, -- sanoi Berg, nousten

paikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.

-- Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, -- lisäsi

Boris.

Berg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa

korvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan

Rostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän

huoneesta iloisesti hymyillen.

-- Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! -- puheli Rostof, kirjettä

lukiessaan.

-- Miten niin?

-- Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille

kirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, --

toisti hän, ja punastui yhtäkkiä. -- No, lähetähän Gavrila viiniä

noutamaan! Otamme tuikun murheeseen -- hän sanoi.

-- Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka

kreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa

välityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.

-- Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, -- sanoi Rostof, heittäen

suosituskirjeen pöydän alle.

-- Miksi sen heitit? -- kysyi Boris.

-- Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!

-- Miksi lemmolle kirje? -- sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja

lukien osoitetta: -- tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.

-- En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.

-- Mikset? -- kysyi Boris.

-- Rengin virka!

-- Haaveilija yhä vielä, huomaa, -- sanoi Boris, päätään ravistaen.

-- Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat

sinun asiasi? -- kysyi Rostof.

-- Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti;

mutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä

adjutantiksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on

koetettava kivuta mahdollisimman korkealle.

-- Vai sillä lailla! -- lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan

toista.

Hän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien

vastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.

-- Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? -- kysyi Boris. -- Hän

kilistelee kanssasi, minä en voi.

-- Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? -- kysyi Rostof,

hymyillen pilkallisesti.

-- Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, -- vastasi

Boris.

Rostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti.

Berg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi.

Kaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin

Venäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä,

suuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja

kiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut

häntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta,

ryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli

ollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä

tarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen

hymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli

ratsastanut hänen luokseen; "Arnautit!" (Arnautit oli perintöruhtinaan

mielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian

päällikköä,

-- Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani

oikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani

päiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuin _Isämeidän_. Siksi ei minun

komppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina

rauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän

käsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja

itsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti,

sätti haluunsa, "arnautit". "paholaiset" ja "Siperiat" antoi tulla, --

puhui Berg, hymyillen terävästi. -- Tiesin olevani oikeassa, ja

sentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? "Oletko mykkä, vai?" hän

huusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä

ei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla

mahtaa. Kas niin, kreivi, -- puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli

suustaan renkaita.

-- Verratonta, -- sanoi Rostof hymyillen.

Mutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin

kustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi

Rostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä

pyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä

pitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta

aivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet

kertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat

tahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet

toisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä,

mutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta

rakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän

aikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten

tahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut

totta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia

kertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet

niistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän

käsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä,

tai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei

hänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien

kuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin

ravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten

henkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden

puhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja

nuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof

kertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti

unohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän

huitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän

uupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.

Kesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: "et voi mielessäsi

kuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen

hyökättäessä", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris

oli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa

nuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen

puoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen

miellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä

tervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita

perintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa

luo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja

nähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei

ruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti

Borikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja

kumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä

harmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja

siksipä hän kiivastui. "Mutta yhdentekevä", hän ajatteli, "vieras

henkilö". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että

tämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin

näkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti

kekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän

pilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui

ja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta

udella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?

-- Varmaankin ovat edistymässä, -- vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut

sivullisten kuullen syventyä asiaan.

Berg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko

perää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat

kahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen,

ettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja

tälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.

-- Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, -- sanoi ruhtinas Andrei

Borikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni

katselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.

Silmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka

poikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut

huomaavinaan.

-- Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?

-- Olinpa tietenkin, -- vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän

vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.

Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä

huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.

-- Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!

-- Niin, kertoellaan, -- lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen

raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, -- niin;

paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka

ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden

esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.

-- Joihin arvelette minunkin kuuluvan? -- lausui Bolkonski, hymyillen

erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.

Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen

tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.

-- En puhu teistä, -- hän sanoi, -- en teitä tunne, enkä, totta puhuen,

halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.

-- Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, -- keskeytti ruhtinas Andrei

hänet tavattoman rauhallisena. -- Tahdotte minua loukata, ja myönnän,

että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta

myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä

joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on

Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton

siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, --

sanoi hän, nousten seisomaan, -- tiedätte nimeni ja tiedätte myös,

mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, -- hän lisäsi, -- etten pidä

itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä

jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan

teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! -- huusi ruhtinas Andrei, kumarsi

huoneessa olijoille ja poistui.

Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta

sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta

oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti

Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan

kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo

pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen?

Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota

pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia

kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään

tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän

vihaamansa adjutantti sirpaleen.