-- Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, -- puhui
Natasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein
syvällisen merkityksen. -- Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, -- hän
sanoi. -- Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...
-- Miten? Etkö muista Borista? -- kysyi Sonja ihmetellen.
-- Tosin muistan, -- tiedän minkä näköinen hän on, mutta niin en muista
häntä kuin Nikolajenkaa. Kun suljen silmäni, niin muistan hänet, mutta
Borista en (hän sulki silmänsä), niin, en -- en mitään!
-- Ah Natasha, -- sanoi Sonja, katsellen juhlallisen totisena
ystävätärtään, aivan kuin olisi pitänyt tätä ansiottomana kuulemaan,
mitä hän aikoi sanoa, ja aivan kuin olisi puhunut jollekulle toiselle,
jonka kanssa ei käy leikinlasku. -- Olen kerran rakastunut veljeesi, ja
mitä ikinä hänelle tapahtuneekin, mitä minulle tapahtunee, olen häntä
rakastava.
Natasha katseli ihmeissään ja uteliaana ystävätärtään, eikä virkkanut
sanaakaan. Hän tunsi, että Sonja puhui totta; hän tunsi, että on
olemassa sellaista rakkautta; mutta ettei hän vielä mitään sellaista
ole tuntenut. Hän uskoi, että sellainen rakkaus on mahdollinen, mutta
hän ei sitä käsittänyt.
-- Kirjoitatko hänelle? -- Natasha kysyi.
Sonja mietti. Häntä vaivasi tämä kysymys. Hän ei tietänyt, pitikö hänen
kirjoittaa Nikolaille, ja miten piti kirjoittaa. Sopiko hänen nyt
muistuttaa itsestään ja niistä lupauksista, joita Nikolai oli hänelle
tehnyt? Olihan hän nyt jo upseeri ja haavoittunut sankari.
-- En tiedä; ajattelen: jos hän kirjoittaa, kirjoitan minäkin, --
vastasi Sonja punastuen.
-- Eikö sinua hävetä hänelle kirjoittaa?
Sonja hymähti.
-- Ei.
-- Mutta minä häpeän kirjoittaa Borikselle, ja siksi en kirjoitakkaan.
-- Mutta miksi sinua hävettää?
-- Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.
-- Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, -- sanoi Petja, jota
harmitti Natashan äskeinen huomautus: -- siksi, että hän on ollut
rakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja
kaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut
tuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan
laulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.
-- Petja, olet tyhmä, -- sanoi Natasha.
-- En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, -- sanoi yhdeksän vuotias
Petja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.
Anna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet
kreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui
nojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua
poikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.
Varpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären
huoneen ovea.
-- Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen
jälissään: -- sitten myöhemmin. -- Sitten pujahti hän huoneeseen ja
sulki oven.
Kreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.
Ensin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna
Mihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi
äänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten
kuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan
kasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean
leikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.
-- _C'est fait_,[94] -- sanoi hän kreiville, viitaten juhlallisin elein
kreivittäreen, jolla toisessa kädessä oli nuuskarasia, toisessa
Nikolain kirje. Kreivitär suuteli vuoroon kumpaakin.
Kun kreivi astui huoneeseen, ojensi kreivitär kätensä häntä kohti,
kietoi kreivin kaljun pään syleilyynsä ja katsahti taas pään yli
muotokuvaan ja kirjeeseen. Sitten siirsi hän pään hieman syrjään
voidakseen suudella muotokuvaa ja kirjettä. Vera, Natasha, Sonja ja
Petja tulivat huoneeseen, ja nyt alettiin lukea kirjettä. Kirjeessä oli
lyhyt kuvaus sotaretkestä ja kahdesta taistelusta, joissa Nikolai oli
ollut mukana, upseeriksi ylentäminen, ja sitten oli vielä mainittu,
että kirjoittaja suutelee äidin ja isän kättä ja pyytää heidän
siunaustaan, suutelee Veraa, Natashaa, Petjaa. Sitä paitsi tervehtää
hän _mr Schellingiä ja m:me Schossia_ ja hoitajatartaan, ja pyytää
vielä suudella rakasta Sonjaa, jota hän yhä tulisesti rakastaa ja aina
muistelee. Tämän kuultuaan Sonja punastui, ja kyyneleet kiiluivat hänen
silmissään. Hän ei voinut kestää häneen tähyäviä katseita, vaan lähti
kiireesti saliin. Täällä hän juoksi kuin päätön, pyöri kuin hyrrä
hameet kehänä koholla ja istuutui viimein kiihkoisan punakkana ja
onnesta hymyilevänä lattialle. Kreivitär itki.
-- Miksi itkette äiti? -- sanoi Vera. -- Hänen kirjeensä ei anna itkun,
vaan ilon aihetta.
Huomautus oli paikallaan, mutta siitä huolimatta kreivi, kreivitär ja
Natasha katsahtivat Veraan nuhtelevasti. "Ja kehen on hän tullutkin
tuollainen!" ajatteli kreivitär.
Nikolushkan kirje luettiin satoja kertoja, ja kaikkien, joita pidettiin
sen arvoisina, että kirje heille oli luettava, täytyi tulla
kreivittären huoneeseen, sillä tämä ei hellittänyt kirjettä kädestään.
Kreivittären luona kävivät kotiopettajat, lapsenhoitajatar, Mitjenka,
muutamat tuttavat, ja kreivitär luki kirjeen joka kerta yhä suuremmalla
nautinnolla ja keksi joka lukemisen jälkeen Nikolushkassaan yhä uusia
hyveitä. Miten kummalta, tavattomalta, riemukkaalta hänestä tuntuikaan,
että hänen poikansa -- tuo poika, joka 20 vuotta sitten pienen pienine
jäsenineen tuskin huomattavasti liikehteli hänen sydämensä alla, tuo
poika, josta hänellä oli ollut monet kiistat hemmoittelevan kreivin
kanssa, tuo poika, joka ensin oppi lausumaan: "päärynä" ja sitten
"mummo", -- että tuo poika nyt on siellä vieraassa maassa, vieraassa
ympäristössä, on miehekäs soturi, on yksin, avutonna, neuvotonna, ja
täyttää kunniakasta tehtävätään. Yleismaailmallinen, vuosisatain
kokemukseen perustuva tietoisuus siitä, miten lapset kehdosta
kehittyvät miehiksi, ei merkinnyt mitään kreivittärelle. Hänen
mielestään oli hänen poikansa jotain erinomaisemman tavatonta, aivan
kuin eivät miljoonain miljoonat ihmiset aikain kuluessa olisi
kehittyneet aivan samalla tavalla. Samoin kuin hän 20 vuotta sitten ei
uskonut, että tuo pienoinen olento, joka oli jossain hänen sydämensä
alla, joskus huutaisi, söisi rintaa ja puhuisi, samoin ei hän nytkään
saattanut uskoa, että tuo samainen olento nyt oli voimakas, urhea mies,
poikain ja miesten esikuva, kuten hän kirjeestä päättäen todella näytti
olevan.
-- Mikä _tyyli_, miten hän kuvailee herttaisesti! -- puheli kreivitär,
lukiessaan kirjeen kertoelevaa osaa. -- Ja mikä sydän! Itsestään ei
sanaakaan ... ei sanaakaan! Yhä vain jostain Denisovista, mutta itse
hän varmaankin on heitä kaikkia urhoollisempi. Ei sanaakaan omista
kärsimyksistään. Mikä sydän! Aivan kaltaisensa! Ja miten kaikkia
muistelee! Ketään ei ole unohtanut. Sitä sanoin aina, aina sitä sanoin,
kun hän vielä oli tuollainen pikkarainen...
Toista viikkoa valmisteltiin, suunniteltiin ja kirjoiteltiin puhtaaksi
kirjeitä Nikolushkalle; koko talo oli puuhassa: kreivitär hääräsi,
kreivi puuhaili, ja kokoon laadittiin kaikkia mahdollisia esineitä ja
rahoja vasta nimitetyn upseerin puvuston ja kaluston hankkimiseksi.
Anna Mihailovna, joka oli sangen käytännöllinen nainen, oli hommaillut
armeijassakin pojalleen suojelijoita, joiden välityksellä hänen oli
helppo olla kirjevaihdossa poikansa kanssa. Hänen kirjeensä kulkivat
suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin välityksellä, joka oli
kaartinjoukkojen komentaja. Rostovien mielestä oli riittävän tarkka
osoite, jos osoitti kirjeen (_Venäläiselle kaartille ulkomailla_", ja
jos kerran kirje saapuu kaartin ylipäällikölle, niin saapuu se varmaan
Pavlogradin rykmenttiin, joka varmaankin majailee siellä jossain
lähistöllä; ja siksipä päätettiinkin lähettää kirjeet ja rahat
ruhtinaan lähetin välityksellä Borikselle, joka sitten toimittaisi ne
Nikolushkalle. Kirjeitä oli vanhalta kreiviltä, kreivittäreltä,
Petjalta, Veralta, Natashalta, Sonjalta, sitä paitsi 6000 ruplaa rahaa
pukuihin ja vielä kaikenlaisia esineitä, joita vanha kreivi oli
haalinut pojalleen.