Rostovilaiset eivät pitkiin aikoihin olleet saaneet minkäänlaisia
tietoja Nikolushkastaan; vasta keski talvella sai kreivi kirjeen, jonka
osoitteesta tunsi poikansa käsialan. Saatuaan kirjeen hän säikähti ja
lähti varpaillaan astuen kiireesti työhuoneeseensa, jottei kukaan häntä
huomaisi. Hän sulki oven ja alkoi lukea kirjettä. Kun Anna Mihailovna
sai kuulla kirjeen saapumisesta (hän muuten tiesi kaikki, mitä talossa
tapahtui), tuli hän hiljaa kreivin työhuoneeseen. Kreivi luki
paraillaan kirjettä, itkien ja nauraen samalla kertaa.
Vaikka Anna Mihailovnan asiat viime aikoina olivatkin parantuneet, asui
hän yhä vain Rostovien talossa.
-- Rakas ystäväni? -- lausui hän astuttuaan huoneeseen. Hänen äänensä
oli kysyvän surullinen, ja hän oli valmis lohduttamaan ja ilmaisemaan
osanottonsa, mitä ikinä lieneekin tapahtunut.
Kreivi alkoi itkeä yhä rajummin.
-- Nikolushka ... kirje ... haavoittunut ... oi ... ollut ...
rakkaani ... haavoittunut ... kyyhkyläiseni ... kreivitär armaani ...
ylennetty upseeriksi... Jumalan kiitos... Miten ilmoittaa kreivitär
rakkaalle!...
Anna Mihailovna istahti kreivin viereen, kuivasi nenäliinallaan
kyyneleet kreivin silmistä, omista silmistään ja kirjeeltä, luki
kirjeen, rauhoitteli kreiviä ja päätti, että hän puolisiin ja
iltateehen saakka valmistelee kreivitärtä ja teen jälkeen sitten
ilmoittaa kaikki Jumalan avulla.
Puolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja
Nikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje
häneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että
voihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi
näistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin
kreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna
keskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen
jäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden
vivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli
hän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa,
jotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa.
Huolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat
kaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt
kyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain
tuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti
puolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin,
saavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen
kaulaansa.
-- Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?
-- Ei mitään, ystäväiseni.
-- Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että
tiedätte.
Anna Mihailovna ravisti päätään.
-- Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, -- hän sanoi.
-- Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! -- huudahti Natasha,
huomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.
-- Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se
saattaa vaikuttaa äitiin.
-- Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti
kertomaan.
Anna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan
kenellekään kertomatta.
-- Kunniasanani, -- sanoi Natasha, ristien silmiään, -- en sano
kenellekään! -- ja lähti heti Sonjan luo.
-- Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... -- sanoi hän iloisen
juhlallisena.
-- Nikolai! -- äännähti Sonja ja kalpeni.
Huomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan,
Natasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.
Hän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.
-- Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve,
hän on itse kirjoittanut, -- puhui hän kyynelissä.
-- Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, -- sanoi
Petja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: -- olen ylen
iloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut.
Kaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.
Natasha hymyili kyynelten keskitse.
-- Et lukenut kirjettä? -- kysyi Sonja.
-- En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että
hän jo on upseeri.
-- Jumalan kiitos, -- sanoi Sonja, silmiään ristien.
-- Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.
Petja asteli ääneti pitkin huonetta.
-- Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä
ranskalaisia tappanut, hän puheli: -- he ovat niin ilettäviä! Olisin
heitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, -- hän
jatkoi.
-- Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...
-- En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.
-- Muistatko hänet? -- kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.