V.

Seura hajaantui, eikä kukaan saanut unta pitkiin aikoihin tänä yönä,

paitsi Anatol, joka nukkui heti kun oli heittäynyt vuoteelle.

"Onko hän todellakin puolisoni, tuo vieras, kaunis, hyvä mies; niin,

hyvä", ajatteli ruhtinatar Maria, ja pelko, jota hän ei juuri koskaan

tuntenut, valtasi hänet. Hän ei uskaltanut avata silmiään; hänestä

tuntui kuin joku seisoisi verhojen takana pimeässä nurkassa. Ja tuo

"joku" oli hän -- pahahenki, ja samalla hän -- tuo valkeaotsainen,

mustakulmainen ja punahuulinen mies.

Hän soitti sisäkön ja pyysi tätä nukkumaan omaan huoneeseensa.

Neiti Bourienne käveli tänä iltana kauvan talvipuutarhassa, turhaan

odotellen jotakuta ja milloin hymyillen jollekulle, milloin taas

heltyen kyyneliin "onnettoman äitinsä" sanoista, jonka hän kuvitteli

nuhtelevan häntä langennutta.

Pikku ruhtinatar tiuski sisäkölleen vuoteen kehnoudesta. Hän ei voinut

maata ei kyljellään, ei selällään. Aina tuntui raskaalta ja

epämukavalta. Hänen vatsansa oli aina tiellä. Milloinkaan hän ei ollut

sitä niin selvästi tuntenut kuin tänään, sillä Anatolin läsnäolo oli

siirtänyt hänet äkkiä toisiin aikoihin, jolloin hän ei tietänyt mitään

tällaisista, jolloin hänen oli hyvä ja helppo olla. Hän istui

nojatuolissa sielikko yllä ja tanu päässä. Katja, unisena ja palmikko

vanukkeissa, käänteli ja väänteli jo kolmatta kertaa painavaa

höyhenpatjaa, mutisten jotain itsekseen.

-- Olenhan sanonut, että siinä on myhkyjä ja lovia, -- vakuutteli pikku

ruhtinatar, -- mielelläni nukkuisin, ei ole siis minun syyni, -- ja

hänen äänensä alkoi vapista kuin itkustelevan lapsen.

Vanha ruhtinaskaan ei nukkunut. Tihon kuuli unenpöpperöissään, miten

ruhtinas kiivaasti astua tömisteli ja pärskytteli nenäänsä. Vanhus

tunsi loukkautuneensa tyttärensä puolesta. Loukkaus oli sangen syvä,

sillä se ei koskenut häntä itseään, vaan toista, hänen tytärtään, jota

ruhtinas rakasti enemmän kuin itseään. Hän päätteli itsekseen, että hän

aprikoi asian juurtajaksain ja keksii sille lopulta oikean ratkaisun,

mutta täten hän vain yhä enemmän kiihoittui.

"Tulee ensimäinen mukama: ja isä ja kaikki on unohdettu; mennään

suorimaan tukkaa, heilutetaan häntää, ja ollaan kuin tarhapöllöt! Vähät

isästä! Ja kyllä tiesi, että huomasin. Pr ... pr ... pr... Ja enkö minä

huomaisi, miten tuo torvelo katselee ainoastaan Bouriennea (hänet pitää

karkoittaa talosta)! Ja ettei ole sen verran ylpeyttä, että käsittäisi.

Jollei itsestään välittäisikään, ylpeyttä kun ei ole, niin tekisi toki

minun tähteni. Pitää hänelle näyttää, ettei tuo puupää häntä edes

ajattelekkaan, yhä vain vilkuu Bourienneen. Ei ole tyttärelläni

ylpeyttä, mutta minä näytän sen hänelle"...

Vanha ruhtinas tiesi, että jos sanoisi tyttärelleen, että tämä on

erehtynyt Anatolin suhteen, että Anatol vain liehakoi neiti Bouriennea,

niin hän siten herättäisi tyttärensä itserakkauden, ja asia (halu estää

tytärtään menemästä miehelään) päättyisi hänen edukseen. Tämä aatos

häntä rauhoitti. Hän huusi Tihonia ja alkoi riisuutua.

"Hitto heidät tänne toikin!" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli

hänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen

ja rintaa peitti harmaat karvat. "En ole heitä kutsunut. Tulivat

häiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja

elettävänä."

-- Hiiteen! -- murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.

Tihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä

aatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta

ilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.

-- Ovatko jo menneet levolle? -- kysyi ruhtinas.

Tihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa

ajatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia

ja hänen poikaansa.

-- Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut,

teidän ylhäisyytenne.

-- Eipä silti, eipä silti... -- lausui ruhtinas kiivaasti, pisti

jalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti

sohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.

Vaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan

asiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi

osan suhteen, "onnettoman äidin" saapumiseen saakka, he ymmärsivät,

että heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä

he aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun

ruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona,

tapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.

Ruhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen

ovea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan

hänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät

senkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli

huomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin

kamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan,

vieden herralleen kiehuvaa vettä.

Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän

avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin.

Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun

hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten

lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar

Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.

Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.

-- Minulle on tehty esitys teihin nähden, -- hän alkoi, huomattavasti

hymyillen. -- Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole

saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti

Anatolia kasvatiksi -- ties miksi) minun ihanain silmieni tähden.

Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän

asian teidän ratkaistavaksenne.

-- Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? -- kysyi ruhtinatar,

vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.

-- Miten käsitettävät! -- kirkasi isä kiivaasti: -- Ruhtinas Vasili

pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa

puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja

minä kysyn sinulta.

-- En tiedä, miten te, rakas isä, -- sanoi ruhtinatar kuiskaten.

-- Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene

miehelään. Mitä _te_? olisi hauska tietää.

Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla

välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä

kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt

isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella,

ainoastaan totella, sekä vastasi:

-- Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, -- hän sanoi, mutta jos

minun toivoni halutaan kuulla...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.

-- Oivallista! -- kirkasi ruhtinas. -- Hän ottaa sinut myötäjäisinesi,

mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta

sinä...

Ruhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat

tehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.

-- No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, -- hän sanoi. -- Sanon

sinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita.

Annan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni.

Minusta älä välitä.

-- Niin, en tiedä ... rakas isä.

-- Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa;

mutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule

sitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä

tai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa

olisi ajatella. Mene. -- Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! --

kirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja

mennä vaappuroi kuin sumussa.

Ruhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta

isän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton,

mutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä

ajattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan

kautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä

kuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni.

Hän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi

Anatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten

hänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille

kasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti

Bouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut

ruhtinatarta.

Anatolin kasvot näyttivät sanovan: "Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!"

Ruhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä

käsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi

juoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan

kuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle,

kohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle

varattuihin suojiin.

Tunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän

työhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili

Sergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian

huoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea

syleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen

ihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän

rakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.

-- Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän

luottamuksenne, -- puhui neiti Bourienne.

-- Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, -- vastasi

ruhtinatar Maria, -- ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.

-- Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää

tällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani...

-- Käsitän kaikki, -- vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen.

-- Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, -- hän sanoi ja poistui

huoneesta.

Kun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili

jo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän

tekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että

hän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli

säälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen

kiireesti nenäänsä.

-- _Ah ma bonne, ma bonne_,[93] -- hän sanoi, nousi seisaalleen ja

tarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: -- Poikani

kohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen

Mariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän

loittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.

-- Pr ... pr ... pärskyi vanha ruhtinas.

-- Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa ... poikansa puolesta esityksen.

Tahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en,

-- kirkasi vanha ruhtinas, -- jätän itselleni oikeuden lausua sitten

mielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, --

lisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä

katseli häneen. -- Kyllä tai en?

-- Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää

elämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, -- sanoi ruhtinatar

Maria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin

ja isäänsä.

-- Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas

yrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen,

muttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe

lähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.

Ruhtinas Vasili nousi paikaltaan.

-- Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta,

armaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää

sydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties... Tulevaisuus

on niin ääretön. Sanokaa: kenties.

-- Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta

poikanne vaimoksi en koskaan tule.

-- No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa.

Mene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, -- puhui vanha ruhtinas. -- Sangen

hauskaa, kun tulit, -- toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.

"Kutsumukseni on toinen", ajatteli ruhtinatar Maria: "kutsumukseni on

-- tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja

miten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan

onneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin

vilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on

köyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän

Andreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie

niin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten

intohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties

minäkin olisin saattanut tehdä samoin!" ... ajatteli ruhtinatar Maria.