Kun ruhtinatar Maria saapui vierashuoneeseen, istuivat siellä jo
ruhtinas Vasili ja Anatol, keskustellen pikku ruhtinattaren ja neiti
Bourieneen kanssa. Kun Maria raskaasti astuen kannoillaan tuli
huoneeseen, nousivat molemmat vieraat ja neiti Bourienne seisomaan, ja
pikku ruhtinatar lausui, osoittaen häntä vieraille: "Voilà Marie!"[87]
Maria näki kaikki, vieläpä tarkastikin. Hän näki ruhtinas Vasilin
kasvot, jotka hetkeksi kävivät totisiksi, mutta samassa taas
hymyilivät, ja pikku ruhtinattaren kasvot, jotka uteliaina
tarkastelivat vieraita, nähdäkseen, minkä vaikutuksen Maria oli tehnyt
vieraisiin. Hän näki myös neiti Bouriennen nauhoineen ja kauniine,
elokkaine kasvoineen. Koskaan ei hän ollut nähnyt neiti Bouriennen
silmissä tuollaista loistetta. Ranskatar katseli kiihtyneenä _häneen_
-- Anatoliin; mutta _häntä_ ei Maria saattanut nähdä: hän näki
ainoastaan jotain suurta, kirkasta, ihanaa, joka läheni häntä, kun hän
oli astunut huoneeseen. Ensin astui hänen luokseen ruhtinas Vasili ja
tarttui hänen käteensä, suudellen sitä; hän suuteli ruhtinasta kaljulle
ja vastasi tämän kysymykseen, että sangen hyvin muistaa hänet. Sitten
astui hänen luokseen Anatol. Maria ei vieläkään häntä nähnyt. Hän vain
tunsi miten pehmyt käsi tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,
ja miten hänen kätensä tuskin tuntuvasti hipasi valkeata otsaa, jota
reunustivat rasvatut ihanat, ruskeat hiukset. Kun Maria katsahti
Anatoliin ällistyi hän tämän kauneudesta. Anatol oli pistänyt oikean
kätensä peukalon virkapukunsa napin varaan; selkä kenossa, rinta
pystyssä, pää hieman eteenpäin kumarassa hän heilutteli ruumistaan
sivunojaan pistetyn jalkansa varassa ja katseli iloisena ruhtinatar
Mariaa. Hän oli vaiti, eikä hän lainkaan näyttänyt ajattelevankaan
ruhtinatarta. Anatol ei ollut kekseliäs, ei terävä, eikä kaunopuhelias,
mutta sen sijaan oli hän tavattoman rauhallinen ja varma käytöksessään,
mitkä ominaisuudet ovat sangen kallisarvoiset suurenmaailman miehelle.
Jos ujosteleva nuorukainen ei keksi puheen aihetta tavatessaan ensi
kertaa jonkun oudon henkilön, ja jos hän vielä jollakin tavalla
ilmaisee käsittävänsä tuon töpertymisensä sopimattomuuden ja koettaa
keksiä jotain sanottavaa, niin ovat asiat hullusti; mutta Anatol hän
oli vaiti, heilui jalkansa nojassa ja tarkasteli iloisena ruhtinattaren
tukkalaitetta. Huomasi selvästi, että hän saattaa olla vaiti kuinka
kauvan tahansa. "Jos jotakuta tämä vaitiolo vaivaa, niin puhukoon,
mutta minua ei haluta", näytti hänen ilmeensä sanovan. Sitäpaitsi
näytti Anatol, naisten kanssa seurustellessaan, ottaneen tavaksi
halveksuvan itsetietoisesti asettua korkealle jalustalle -- tapa, joka
paraiten herättää naisissa uteliaisuutta, pelkoa ja vieläpä
rakkauttakin. Hänen katseensa näytti sanovan: "Kyllä teidät tunnen,
hyvin tunnen; miksipä teidän kanssanne rimpuilla? Teistä se tosin olisi
hauskaa!" Kenties ei hän näin ajatellutkaan naisten lähettyvillä (ja
vieläpä on luultavaakin, ettei ajatellut, sillä hän ajatteli ylimalkaan
sangen vähän); mutta hänen katseestaan ja käytöstavastaan tuli siihen
luuloon. Ruhtinatar Maria tuli tähän käsitykseen ja sentähden hän
kääntyikin ruhtinas Vasiliin, näyttääkseen Anatolille, ettei ole edes
aikonutkaan vallata tämän huomiota. Keskustelu oli yleistä ja sangen
vilkasta, josta seikasta pääasiassa oli kiitettävä pikku ruhtinattaren
ääntä ja hänen valkeiden hampaittensa yläpuolella lepattavaa haivenista
huulosta. Pikku ruhtinatar kohteli ruhtinas Vasilia leikkisän
tuttavallisesti, kuten usein kohtelevat vieraitaan iloisen
lörpöttelevät ihmiset, olettaen, että heidän ja vieraan välit jo kauvan
ovat olleet leikkisät, ja että heitä yhdistävät jonkinlaiset iloiset,
osaltaan muille tuntemattomat, hauskat muistot, vaikkeikaan mitään
tuollaisia muistoja ole olemassa, kuten niitä ei ollut koskaan ollut
pikku ruhtinattarella ja ruhtinas Vasilillakaan. Ruhtinas Vasili
antautui mielellään tähän äänilajiin; pikku ruhtinatar sekoitti näiden
olemattomain naurettavain tapausten muisteloon myöskin Anatolin, jonka
tuskin tunsi. Neiti Bouriennekin seurasi mielenkiinnolla näitä yhteisiä
muistoja, ja vieläpä ruhtinatar Mariakin hyvillä mielin tunsi
kietoutuvansa näihin iloisiin muisteloihin.
-- Nyt ainakin pidämme teidät kokonaan hallussamme, rakas ruhtinas, --
puhui pikku ruhtinatar, tietenkin ranskaksi, ruhtinas Vasilille, --
ette täällä pakene meiltä, kuten aina teitte Annetten illanvietoissa;
muistatteko _cette chère Annette_?[88]
-- Niin, mutta älkää alkako puhua politiikasta kuten Annette!
-- Mutta meidän teepöytämme?
-- Niin todellakin!
-- Miksette te koskaan ollut Annetten luona? -- kysyi pikku ruhtinatar
Anatolilta. -- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- hän jatkoi, silmää
iskien: -- veljenne Hippolyt on kertonut minulle teidän asioistanne.
Ai, ai! -- hän häristi Anatolille sormellaan. -- Tunnen teidän kujeenne
jo Parisin ajoilta.
-- Eikö hän, Hippolyt, ole sinulle kertonut? -- sanoi ruhtinas Vasili
(poikaansa kääntyen ja tarttuen pikku ruhtinattaren käteen, aivan kuin
tämä olisi aikonut poistua hänen luotaan) -- eikö hän ole kertonut,
miten hän itse, Hippolyt, oli nääntyä rakkaudesta ruhtinatar Lisaan, ja
miten ruhtinatar _le mettait à la port_?[89]
-- _Oh! C'est la perle des femmes, princesse!_[90] -- lausui ruhtinas
Vasili Marialle.
Kun mainittiin Parisin nimi, niin ei neiti Bouriennekaan tahtonut
päästää hyvää tilaisuutta yhtyäkseen keskustelemaan yhteisistä
muistoista.
Hän kysyi, kauvanko siitä jo on, kun Anatol jätti Parisin, ja mitä
hän piti tästä kaupungista. Anatol vastaili sangen mielellään
ranskattarelle ja hymyhuulin katsellen häntä silmiin, hän alkoi
keskustella ranskattaren isänmaasta. Nähdessään sievän ranskattaren
päätteli Anatol, ettei elämä täällä Lisijagorissakaan käyne ikäväksi.
"Ei ole hullumpi!" ajatteli Anatol katsellessaan ranskatarta: "ei ole
hullumpi tämä seuraneiti. Toivonpa, että ruhtinatar ottaa hänet
mukaansa, kun olemme häämme viettäneet", hän ajatteli: (_la petit est
gentille_".[91]
Vanha ruhtinas pukeutui vitkalleen työhuoneessaan; hän oli synkän
näköinen ja ajatteli visusti, mitä hänen oli tehtävä. Häntä harmitti
vieraiden saapuminen. "Mitä minä ruhtinas Vasilista ja hänen pojastaan?
Ruhtinas Vasili on kerskuja, tyhjätasku, ja arvatenkin on poika samaa
maata", murisi hän itsekseen. Häntä harmitti se, että näiden vieraiden
tulo oli jälleen herättänyt eloon päättämättömän kysymyksen, jonka
ratkaisemisen hän aina oli alkuunsa tukahuttanut ja jota harkitsemalla
hän oli koettanut pettää itseään. Kysymys koski ruhtinatar Marian
miehelään menoa, tai oikeastaan sitä, voisiko ruhtinas tyttärestään
koskaan erota. Ruhtinas ei ollut koskaan tehnyt itselleen tuota
kysymystä, sillä hän tiesi vastaavansa siihen vilpittömästi, mutta tämä
vilpittömyys olisi taas murhaava ei ainoastaan tunteille, vaan vieläpä
koko hänen elämälleen. Huolimatta siitä, että ruhtinas toisinaan näytti
vähät välittävän tyttärestään, oli asianlaita kuitenkin niin, ettei hän
saattanut edes kuvitellakkaan elämää ilman tytärtään. "Ja miksi menisi
hän naimisiin?" ajatteli ruhtinas, "varmaankin tullakseen onnettomaksi.
Siinä on Lisa, poikani vaimo (parempaa miestä on luullakseni nykyään
vaikea löytää), mutta onko hän kohtaloonsa tyytyväinen? Ja kuka nai
sitten hänet rakkaudesta? Hän on ruma ja kolho. Jos naivat, niin
rikkauksien ja sukulaissuhteiden tähden. Ja eikö ole sitten maailmassa
vanhojapiikoja? Onpa hyvinkin, ja onnellisempia ovat kuin naimisissa
olevat!" Näin ajatteli pukeutuessa ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, mutta
ratkaisematon kysymys vaati pikaista ratkaisua. Ruhtinas Vasili oli
saapunut poikineen tietenkin kosioretkelle, ja tänään tai huomenna hän
varmaankin vaatii suoraa vastausta. Nimi ja asema ylä-ilmoissa ovat
tosin moitteettomat. "Mitäpäs minä, en tahdo vastustaa", puheli
ruhtinas: "mutta osoittakoon hän ansainneensa tytön. Siitä tahdon ottaa
selvän."
-- Siitä tahdon ottaa selvän! -- lausui ruhtinas ääneen. -- Siitä
tahdon ottaa selvän!
Ja kuten tavallisesti, astui hän reippain askelin vierashuoneeseen,
heitti tuikean silmäyksen seuraan ja huomasi heti, että pikku
ruhtinatar oli vaihtanut pukua, että neiti Bouriennella oli tukassa
nauhoja ja että ruhtinatar Marian tukkalaite oli inhoittava. Vielä
huomasi hän neiti Bouriennen ja Anatolin hymyilyn ja senkin, että
ruhtinatar Maria tunsi itsensä yksinäiseksi yhteisessä keskustelussa.
"On pyntätty kuin pöllö!" ajatteli hän, vilkaistuaan kiukkuisesti
tyttäreensä. "Ei ole hänellä häpyä; ja pojan jaani ei ole hänestä
tietääkseenkään!"
Hän meni ruhtinas Vasilin luo.
-- No, terve, terve; hauska tavata.
-- Ei ystävyys tunne kiertoteitä, -- lausui ruhtins Vasili tapansa
mukaan nopeasti, varmasti ja tuttavallisesti. -- Tässä on nuorin
poikani, suljen hänet suosioonne.
Ruhtinas Vasili Andrejevitsh katsahti Anatoliin.
-- Reima poika, reima poika! -- hän sanoi, -- no, tulehan suutelemaan,
-- ja hän käänsi Anatolille poskensa suudeltavaksi.
Anatol suuteli vanhusta ja katseli uteliaana, mutta aivan rauhallisena
häntä silmiin, odotellen, eikö jo pian tapahdu jotain kummallista,
josta isä niin usein oli puhunut ja varoittanut.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh istuutui tavalliselle paikalleen sohvan
nurkkaan, veti luokseen nojatuolin, pyysi ruhtinas Vasilin siihen
istumaan ja alkoi kysellä valtiollisia asioita ja uutisia. Hän oli
tarkasti kuuntelevinaan ruhtinas Vasilin juttuja, mutta oikeastaan hän
koko ajan tarkasteli tytärtään.
-- Siis Potsdamista jo kirjoitetaan? -- hän toisti ruhtinas Vasilin
viimeiset sanat, nousi äkkiä seisomaan ja lähti ruhtinatar Marian luo.
-- Oletko koristellut itsesi näin vieraita varten, vai? hän sanoi. --
Hyvän olet näköinen, sangen hyvän. Vieraita varten olet suorinut
tukkasi uudella tavalla, mutta vieraiden kuullen minä sinulle sanon:
älä vastedes mene muuttelemaan pukujasi minun luvattani.
-- Tähän olen minä, isä rakas, vikapää, -- puolusteli punastuen pikku
ruhtinatar.
-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ruhtinas, kumarrellen syvään
miniälleen, -- mutta suotta on hänen pukeutua narriksi, hän on
muutenkin kyllin ruma.
Ja hän istuutui taas paikalleen, välittämättä enää tihustelevasta
tyttärestään.
-- Päinvastoin, tämä tukkalaite sopii mainiosti ruhtinattarelle, --
sanoi ruhtinas Vasili.
-- No, veliseni, nuori ruhtinas, mikä onkaan hänen nimensä? -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, Anatoliin kääntyen: -- tule tänne,
puhelkaamme hieman, jotta sinuun tutustuisin.
"Nyt se alkaa ilo", ajatteli Anatol ja istuutui hymyillen vanhuksen
viereen.
-- Sepä sen: te, rakkaani olette kasvatettu ulkomailla, sanotaan.
Toista oli minun ja isänne; lukkari meidät lukemaan opetti. Sanokaa
minulle, rakkaani, te palvelette siis hevoskaartissa? -- kysyi vanhus,
katsoa tuijottaen aivan läheltä Anatolia silmiin.
-- En, olen siirtynyt armeijaan, -- vastasi Anatol, vaivoin pidätellen
nauruaan.
-- Vai niin!. Se on oikein. Mitä aijotte, rakkaani, tahdotteko palvella
keisaria ja isänmaata? Aika on rauhaton. Tuollaisen reiman pojan on
palveltava, on palveltava. Palveletteko rintamassa?
-- En, ruhtinas. Rykmenttini on lähtenyt rintamaan, mutta minä olen
määrätty... Mihin minä taas kuulunkaan, isä? -- kysyi Anatol nauraen
isältään.
-- Verraton sotilas, verraton. Mihin minä kuulunkaan! Ha-ha-ha! --
hohotti ruhtinas Nikolai Adrejevitsh.
Mutta Anatol alkoi nauraa vielä äänekkäämmin. Yhtäkkiä ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh yrmisti kulmiaan.
-- No, mene, -- sanoi hän Anatolille.
Hymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.
-- Sinähän olet lapsesi ulkomailla kasvattanut, ruhtinas Vasili? Vai
kuinka? -- kääntyi vanha ruhtinas ruhtinas Vasiliin.
-- Olen tehnyt, mitä olen voinut; ja voin teille vakuuttaa, että
sikäläinen kasvatus on paljon parempi meikäläistä.
-- Niin, nykyään on kaikki toisin, kaikki uuteen malliin. Reima poika!
reima poika! No, siirtykäämme minun suojiini.
Hän tarttui ruhtinas Vasilin käteen ja lähti johtamaan häntä
työhuoneeseensa.
Heti kun ruhtinas Vasili jäi kahden kesken vanhan ruhtinaan kanssa
alkoi hän esittää asiaansa ja toiveitaan.
-- Luuletteko, -- sanoi vanha ruhtinas vihaisesti, -- että aijon hänet
pitää enkä voi hänestä erota? Kylläpä luulevat! -- puheli hän vihasena.
-- Minun puolestani vaikka huomenna! Sen sanon sentään sinulle, että
tahdon lähemmin tutustua vävypoikaani. Tiedät tapani: kaikki käyköön
julkisesti! kysyn huomenna tytöltä sinun kuultesi, haluaako hän
naimisiin, jos haluaa, niin jääköön poika tänne joksikin ajaksi.
Jääköön tänne, sitten näen. (Hän pärskäsi.) Menköön tyttö naimisiin,
minusta on yhden tekevä! -- huusi hän samallaisella läpitunkevalla
äänellä kuin silloinkin, kun ruhtinas Andrei lähti sotaan.
-- Sanon teille suoraan, -- sanoi ruhtinas Vasili sellaisella äänellä,
jota käyttävät viekkaat ihmiset huomatessaan, että on turha vaiva
yrittää petkuttaa tarkkasilmäistä puhekumppalia. Tehän tunnette
ihmisten sydämen ja munaskut. Anatol ei ole nero, mutta hän on
rehellinen ja hyväsydäminen nuorukainen; verraton poika ja sukulainen.
-- No, no, hyvä, kylläpä nähdään.
Kuten tavallisesti yksinäiset naiset, jotka kauvan ovat eläneet
miesseurasta erillään, tultuaan tähän kaipaamaansa seuraan, tuntevat
siihenastisen elämänsä turhaan kuluneeksi, samoin päättelivät nyt
Lisijagorin naisetkin, kun Anatol yhtäkkiä oli ilmestynyt heidän
keskelleen. Heidän ajatus-, tuntemis- ja huomiokykynsä oli kasvanut
hetkessä kymmenkertaiseksi; ja heistä tuntui kuin olisi heidän tähän
saakka pimeydessä kuluneen elämänsä yhtäkkiä valaissut uusi,
arvaamattoman kirkas valo.
Ruhtinatar Maria ei lainkaan ajatellut eikä muistellut rumuuttaan eikä
tukkalaitettaan. Nuoren miehen kauniit, avonaiset kasvot, miehen, josta
kenties oli tuleva hänen aviopuolisonsa, olivat täydellisesti
vallanneet hänen huomionsa. Anatol näytti hänestä hyväsydämiseltä,
urhoolliselta, päättäväiseltä, miehekkäältä ja jalomieliseltä. Kaikesta
tästä oli hän syvästi vakuutettu. Tuhansia haavekuvia tulevasta
perhe-elämästä väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hän koetti niitä
torjua ja salata.
"Mutta enköhän ole liian kylmä hänelle?" ajatteli ruhtinatar Maria.
"Koetan hillitä itseäni, sillä sydämeni sisimmässä tunnen olevani jo
liian lähellä häntä; mutta eihän hän tiedä, mitä hänestä ajattelen, ja
hän saattaa luulla, ettei hän minua miellytä."
Ja ruhtinatar Maria koetti olla ystävällinen uudelle vieraalle, muttei
voinut. "Tyttö rukka! Hän on hiton jolsa", ajatteli Anatol ruhtinatar
Mariasta.
Neiti Bouriennella, jonka Anatolin ilmestyminen oli myös saattanut pois
suunnilta, oli omat haaveensa. Kaunis, nuori tyttö, jolla maailmassa ei
ollut mitään varmaa asemaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, eipä edes
isänmaata, ei tietenkään aikonut pyhittää koko elämäänsä ruhtinas
Nikolai Andrejevitshille hänen tyttärensä seuraneitinä ja
ystävättärenä. Hän oli jo kauvan odotellut venäläistä ruhtinasta, joka
heti ensi näkemältä huomaisi hänen etevämmyytensä rumien, mauttomasti
pukeutuvien, kömpelöiden ruhtinattarien rinnalla, joka rakastuisi
häneen ja veisi hänet mukanaan; ja nyt oli vihdoinkin tuo ruhtinas
saapunut. Hänen tätinsä oli kertonut hänelle rakkaustarinan, jota hän
itse oli täydennellyt ja usein mielikuvituksissaan vieritellyt.
Tarinassa kerrottiin, miten vietellylle neitoselle ilmestyi hänen
onneton äitinsä, _sa pauvre mère_, ja nuhteli tytärtään siitä, että
tämä vihkimättä oli antautunut miehelle. Neiti Bourienne heltyi usein
kyyneliin kertoessaan mielikuvituksessaan tätä tarinaa (_hänelle_",
viettelijälle. Nyt oli tämä (_hän_", todellinen venäläinen ruhtinas,
ilmestynyt. Hän vie hänet mukanaan, sitten ilmestyy _ma pauvre mère_,
ja ruhtinas menee hänen kanssaan vihille. Tällaiseksi muodostui neiti
Bouriennen päässä hänen tuleva kohtalonsa, kun hän puheli Anatolin
kanssa Parisista. Järjellä ei ollut mitään osaa neiti Bouriennen
suunnitelmissa (ei hän edes hetkeäkään aprikoinut, mitä hänen
olisi tehtävä), vaan kaikki oli suunnittunut valmiiksi hänen
mielikuvituksissaan ja ryhmittyi äkkiä ilmestyneen Anatolin ympärille,
jota hän nyt tahtoi ja koetti miellyttää kaikilla mahdollisilla
keinoilla.
Pikku ruhtinatar oli kuin vanha sotaratsu, joka torven äänen kuultuaan
joutuu haltioihinsa. Unohtaen raskauden tilansa hän itsetiedottomasti
valmistautui totuttuun keimailun laukkaan. Hänellä ei ollut mitään
salaisia aatoksia tai haluja, hän antautui leikkiin naivin
kevytmielisenä ja iloisena.
Vaikka Anatol naisten seurassa tavallisesti käyttäytyikin huolettoman
välinpitämättömästi, näyttääkseen, että hän on kyllästynyt naisten
tunkeilemiseen, niin kutkutti sentään hänen itserakkauttaan, kun
huomasi että hänellä oli vaikutusvaltaa näihin kolmeen naiseen. Sitä
paitsi alkoi sievä kiehtova neiti Bourienne herättää hänessä
eläimellisiä tunteita, jotka muuten olivat hänessä sangen herkässä ja
usein kiihottivat hänet uhkarohkeisiin ja raakoihin tekoihin.
Teen jälkeen siirtyi seurue arkihuoneeseen, ja ruhtinatar Maria alkoi
seuran kehoituksesta soittaa jotain klaveerilla. Anatol asettui
kyynärvarttensa varaan klaveerin nojaan, ja hänen naurava, iloinen
katseensa oli suunnattu ruhtinatar Mariaan. Neiti Bourienne seisoi
hänen vierellään. Ruhtinatar Marian valtasi kiusallinen, mutta samalla
riemukas tunne, kun hän tunsi Anatolin katseen. Hänen lempisonaattinsa
oli jo siirtänyt hänet autuuden satumaille, mutta tämä katse teki
satumaailman entistäänkin runollisemmaksi. Vaikka Anatol katselikin
ruhtinatar Mariaa, niin oli koko hänen huomionsa kuitenkin kiintynyt
neiti Bouriennen jalan liikkeisiin, ja jalallaan hän kosketteli neiti
Bouriennen jalkaa klaveerin alla. Neiti Bouriennekin katseli ruhtinatar
Mariaan, ja hänen kauniissa silmissään huomasi Maria oudon, pelästyneen
iloisen ja toivehikkaan ilmeen.
"Miten hän minua rakastaa!" ajatteli ruhtinatar Maria, katsellessaan
seuraneitiään. "Miten olenkaan nyt onnellinen ja miten onnelliseksi
tulenkaan tällaisen ystävättären ja tällaisen puolison seurassa!
Tulleeko hänestä minun puolisoni? hän ajatteli uskaltamatta edes
vilaista Anatoliin, tuntien yhä vielä tuon häneen suunnatun katseen.
Kun seura iltasen jälkeen alkoi hajaantua, suuteli Anatol ruhtinatar
Mariaa kädelle. Ruhtinatar ei itsekään käsittänyt, miten hänellä riitti
rohkeutta, mutta suoraan hän katsahti likinäköisillä silmillään
läheneviin ihaniin kasvoihin. Sitten meni Anatol neiti Bouriennen luo
ja suuteli häntäkin kädelle (tämä oli sopimatonta, mutta Anatol teki
kaikki niin varmasti ja luonnollisesti). Neiti Bourienne lensi
tulipunaiseksi ja katsahti pelästyneesti ruhtinatar Mariaan.
(_Quelle delicatessei_",[92] ajatteli ruhtinatar Maria. "Mahtaako
_Amelie_ (neiti Bouriennen ristimänimi) luulla, että olisin hänelle
mustasukkainen enkä osaisi arvostella hänen hellyyttään ja
uhrautuvaisuuttaan." Hän meni neiti Bouriennen luo ja suuteli häntä
tulisesti. Anatol aikoi suudella pikku ruhtinattarenkin kättä.
-- Ei, ei, ei! Kun isänne minulle kirjoittaa, että käyttäydytte
kiltisti, silloin vasta annan teidän suudella kättäni. En ennen. -- Ja
sormi koholla ja hymyillen lähti pikku ruhtinatar huoneesta.