III.

Vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski sai marraskuussa 1805

ruhtinas Vasililta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa poikineen

Lisijagoriin. ("Lähden tarkastusmatkalle, ja sadan virstan väärä ei

tietenkään mitään merkitse, kun saan tavata teidät, arvoisa

hyväntekijäni", hän kirjoitti: "ja poikani Anatol matkustaa seurassani;

hän on matkalla armeijaan; ja toivon, että sallitte hänen

mieskohtaisesti lausua teille syvän kunnioituksensa, jota hän isänsä

poikana tuntee teitä kohtaan.")

-- Eipä tarvitse Mariaa viedä miehen hakuun; itse näkyvät sulhaset

tänne löytävän, -- lausui pikku ruhtinatar varomattomasti kun sai

kuulla ruhtinas Vasilin tuolosta.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmistil kulmiaan eikä virkkanut

sanaakaan.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut kirjeen saapumisesta, tulivat illalla

ruhtinas Vasilin palvelijat, ja seuraavana päivänä itse ruhtinas

poikineen.

Ukko Bolkonskilla ei ollut koskaan ollut korkeita käsityksiä ruhtinas

Vasilin luonteenominaisuuksista, ja entistäänkin pienemmiksi hän ne oli

arvioinut viime aikoina, jolloin ruhtinas Vasili uuden suunnan

vallitessa, Paavalin ja Aleksanterin hallitusten aikana, oli päässyt

korkeeseen virka-asemaan ja suosioon. Ja nyt, kun hän kirjeestä ja

pikku ruhtinattaren viittauksista huomasi, mitä oli tekeillä, muuttui

tämä alhainen käsitys hänen sielussaan ilkeämieliseksi halveksumiseksi.

Puhuessaan ruhtinas Vasilista hän aina pärskyi merkitsevästi.

Erittäinkin hän oli tyytymätön ja pahalla tuulella sinä päivänä,

jolloin ruhtinas Vasili saapui. Vaikeata oli tietää, oliko hänen

huonoon tuuleensa syynä ruhtinas Vasilin saapuminen, vai siksikö hän

oli erityisemmin tyytymätön ruhtinaan saapumisen johdosta että oli

huonolla tuulella: mutta huonolla tuulella hän vain oli, ja Tihon

neuvoi jo aamusella arkkitehtiä jättämään käyntinsä ruhtinaan luo

toiseen aikaan.

-- Kuulkaa, miten hän astelee, -- sanoi Tihon arkkitehdille. -- Koko

kantapäällään takoo -- kyllä jo tiedämme...

Kuitenkin lähti ruhtinas tavalliseen aikaansa, yhdeksättä käydessä,

kävelemään sopelikauluksisessa samettiturkissaan ja sopelilakissaan.

Edellisenä päivänä oli satanut lunta. Tie, jota myöten ruhtinas

tavallisesti kulki kasvihuoneeseen, oli luotu, ja selvästi eroitti

vielä luudan jäljet luodulla tiellä, pöyheään lumikinokseen tien sivuun

oli pistetty lapio. Ruhtinas käyskenteli kasvihuoneissa, tarkasteli

työntekoa ja kehällä olevia rakennuksia. Hän oli synkän näköinen eikä

sanonut kenellekään sanaakaan.

-- Saattaako reellä ajaa? -- kysyi ruhtinas taloudenhoitajalta, joka

oli saattanut häntä aina päärakennukselle saakka. Taloudenhoitaja oli

arvokkaan näköinen mies ja muistutti kasvoiltaan ja tavoiltaan suuresti

isäntäänsä.

-- Lunta on paksulta, teidän ylhäisyytenne. Olen käskenyt jo luomaan

prospektin.

Pää painuksissa lähti ruhtinas astumaan portaita kohti. "Jumalan

kiitos", ajatteli taloudenhoitaja: "ukonpilvi meni ohi!"

-- Vaikea oli kulkea hevosella, teidän ylhäisyytenne, -- lisäsi

taloudenhoitaja. -- Ja kuuleman mukaan pitäisi ministerin saapua teidän

ylhäisyytenne vieraaksi?

Ruhtinas kääntyi taloudenhoitajaan ja katsoa tuijotti häneen kiukkuisin

silmin.

-- Mitä? Ministerikö? Mikä ministeri? Kuka on käskenyt? -- puhui hän

terävällä, kiivaalla äänellä. -- Ruhtinatarta, tytärtäni varten ei

luotu, mutta ministeriä varten! En tiedä mitään ministeristä!

-- Teidän ylhäisyytenne, arvelin...

-- Arvelit, -- kirkasi ruhtinas, lausuen sanat yhä nopeammin ja

epäselvemmin. -- Arvelit... Lurjukset! rosvot!... Minä sinut opetan

arvelemaan, -- ja hän huitasi sauvallaan Alpatitshia; ja aimo iskun

olisi taloudenhoitaja saanutkin, jollei hän vaistomaisesti olisi

välttänyt iskua. -- Arvelit... Lurjukset... -- huusi ruhtinas

kiivaasti.

Alpatitsh pelästyi röyhkeyttään, kun oli uskaltanut välttää herransa

iskua. Hän astui herransa luo ja kumarsi nöyränä kaljun päänsä herransa

jalkoihin. Mutta tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, ei

ruhtinas enää kohottanut sauvaansa, vaan huusi yhä: "lurjukset! ... tie

on luotava umpeen!..." Sitten juoksi hän nopeasti portaita myöten

huoneisiin.

_M:lle Bourienne_ ja ruhtinatar Maria tiesivät ruhtinaan olevan

huonolla tuulella ja siksi odottivatkin he häntä seisten puoliselle;

neiti Bouriennen kasvot loistivat ja ne näyttivät sanovan: "en tiedä

mistään, olen samallainen kuin tavallisestikin"; mutta ruhtinatar Maria

oli kalpea ja pelästyneen näköinen ja seisoi silmät maahan luotuina.

Raskainta oli ruhtinattaresta se, että hän tiesi, miten tällaisissa

tapauksissa oli välttämättömästi käyttäydyttävä neiti Bouriennen

tapaan, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hänestä tuntui: "jos

käyttäydyn aivan kuin en mitään olisi huomannut, niin ajattelee isä,

että olen kovasydäminen; jos taas itse olen ikävän ja huonotuulisen

näköinen, niin sanoo isä (tämä tapahtui usein), että olen nokillani"

y.m.s.

Ruhtinas vilkasi tyttärensä pelästyneisiin kasvoihin ja pärskähti.

Plö... Pöllö ... hän sanoi.

"Ja häntäkään ei ole; jopa on hänellekin ehditty juoruilla", ajatteli

ruhtinas huomattuaan, ettei pikku ruhtinatar ollut ruokahuoneessa.

-- Missä ruhtinatar on? -- kysyi hän. -- Onko piiloutunut?...

-- Hän ei ole aivan terve, -- sanoi neiti Bourienne, iloisesti

hymyillen, -- hän ei ole jalkeilla. Sehän on luonnollista hänen

tilassaan.

Hm! hm! kh! kh! -- äänteli ruhtinas ja istuutui pöydän ääreen.

Lautanen ei ollut puhdas hänen mielestään; hän osoitti sillä pientä

tahraa ja singautti sen ilmaan. Tihon sieppasi sen näppärästi ja antoi

hovimestarille. Pikku ruhtinatar ei ollut sairas, mutta hän pelkäsi

niin julmasti ruhtinasta, että päätti pysyä huoneessaan kuultuaan

ruhtinaan olevan huonolla tuulella.

-- Pelkään lapsen puolesta, -- puhui pikku ruhtinatar neiti

Bouriennelle. -- Jumala tietää, mitä saattaa seurata pelästykseatä.

Elämä Lisijagorissa oli muuten pikku ruhtinattarelle alituista pelkoa

ja vastenmielisyyttä. Syynä tähän oli vanha ruhtinas. Pelko oli hänet

jo niin kokonaan vallannut, ettei hän sitä enää tuntenutkaan, ja olikin

se hänessä sentähden aivan itsetiedotonta. Ei katsellut vanha

ruhtinaskaan suopein silmin pikku ruhtinatarta, mutta vihamielisyytensä

hän tukahutti halveksumiseen. Totuttuaan Lisijagorin elämään pikku

ruhtinatar kiintyi erityisemmin neiti Bourienneen, oleskeli päiväkaudet

hänen seurassaan, nukkuikin usein öisin hänen kanssaan ja puheli

hänelle usein apestaan ja tuomitsi tätä ankarasti.

-- Mehän saamme vieraita, ruhtinas, -- sanoi neiti Bourienne, avaten

ruusunpunaisilla käsillään valkeata lautasliinaa. -- Hänen

ylhäisyytensä, ruhtinas Kuragin kuuluu saapuvan poikineen, -- sanoi hän

kysyvästi.

-- Hm ... mokomakin ylhäisyys, piimäsuu ... minä hänet ensin määräsin

ministeriöön, -- sanoi ruhtinas halveksuen. -- Mutta miksi on hänellä

poika mukana, sitä en voi käsittää. Ruhtinatar Lisa Karlovna ja

ruhtinatar Maria kenties tietävät; minä vain en tiedä, miksi

hän tuo poikansa tänne. Ei ainakaan minua varten. (Ja hän

katsahti punastuneeseen tyttäreensä.) Oletko sairas? Varmaankin

ministerikauhusta, kuten tuonaan Alpatitsh pöllö.

-- En, isä rakas.

Neiti Bourienne jatkoi yhä löperrystään, vaikka aluksi olikin tullut

kosketelleeksi arkaan kohtaan. Hän puheli kasvihuoneista, hiljan

puhjenneen kukan ihanuudesta, niin että ruhtinas jo sopan jälkeen oli

aivan talttunut.

Päivällisen jälkeen lähti ruhtinas miniäänsä tervehtimään. Pikku

ruhtinatar istui pienen pöydän ääressä ja haasteli sisäkkönsä, Mashan

kanssa. Nähtyään appensa hän kalpeni.

Viime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma

kuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät

soukistuneet.

-- Painaa niin kummasti, -- vastasi pikku ruhtinatar appensa

kysymykseen, mitenkä jaksaa.

-- Eikö ole jotain tarvis?

-- Ei, kiitos, isä kulta.

-- No, hyvä, hyvä.

Ruhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää

kumarassa.

-- Onko tie luotu umpeen?

-- On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se

johtui tyhmyydestä...

Ruhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.

-- No, hyvä, hyvä.

Hän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.

Ruhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa

kuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja

kuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen

portaiden eteen.

Ruhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma

huoneustonsa.

Anatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä,

katsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän

kulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka

säännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut

vastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja

hänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä

renkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja

hauskasti: "Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei

koskaan ole haitaksi", ajatteli Anatol.

Hän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella

täsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen

elämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä

suojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas

Vasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa

pukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti

iloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä

näytti sanovan: "Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin."

-- Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? -- kysyi

Anatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä

usein uudistettua keskustelua.

-- Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja

kohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.

-- Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, -- sanoi Anatol. -- En

voi kärsiä tuollaisia vanhuksia.

-- Muista, että tästä kaikki riippuu.

Samaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja

Anatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän

molempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan,

koettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.

"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä?

Sehän on mahdotonta!" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä

kuvastimeen. "Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua

miellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan

luonnollinen." Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui

hän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli

Masha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten

punaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten

hänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli

muutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine

tietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian

huoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet

äänensä.

-- He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? -- sanoi pikku ruhtinatar,

vaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.

Pikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli

nyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli

huolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä

elokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä

puvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä,

hän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten

suuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli

huomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit,

tuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.

-- Voi, te olette vielä arkipuvussanne, -- huudahti neiti Bourienne. --

Pian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa;

täytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!

Pikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena

aprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi

sisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli

saanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka,

että hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan

luonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän

puolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas

kieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen

pilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä

samenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle

niin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja

neiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivat _aivan

vilpittömästi_ päättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin

ruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa;

siksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen

varmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot

kauniiksi.

-- Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, -- puheli pikku

ruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: -- käske tuomaan, onhan sinulla

tummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta

tämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!

Ei ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät

huomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui,

kuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin

ja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla

y.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo

pysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä

surkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä

ja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar

Maria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat

suoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja

rumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja

vyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa

hänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi

väliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta,

milloin toiselta puolelta.

-- Ei, tämä ei sovi, -- sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen.

-- Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän

teidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun

tähteni. Katja, -- sanoi hän sisäkölle, -- tuo ruhtinattaren harmaa

puku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, --

sanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.

Mutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain

liikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi

silmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo

kurkussa.

-- Älkäähän, rakas ruhtinatar, -- sanoi neiti Bourienne, -- ponnistakaa

vielä hetkinen.

Pikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.

-- Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, -- hän puhui.

Pikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet

sulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.

-- Ei, jättäkää minut rauhaan, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Ja hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että

lintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren

suuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina

tähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä

julmaakin häntä enää kiusata.

-- Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, -- sanoi pikku

ruhtinatar. -- Sanoinhan teille, -- jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen

neiti Bourienneen, -- Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei

tällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan.

Korjatkaa, tehkää hyvin.

-- Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, -- vastasi

Maria, vaivoin pidätellen kyyneliään.

Neiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa,

että ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin

milloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin

katseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka

merkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt

(sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että

kun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias

ja järkkymätön päätöksissään.

-- Korjaattehan tukkanne, eikö totta? -- sanoi pikku ruhtinatar. Mutta

kun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.

Ruhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä

toivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan

kuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä

maahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät

puolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän

olennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa.

Omilla rinnoillaan näki hän lapsen, _oman_ lapsen, sellaisen kun hän

eilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee

hellästi häneen ja lapseen. "Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma",

hän ajatteli.

-- Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, -- kuului

sisäkön ääni oven takaa.

Maria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi

nojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi

jumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin

Vapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman

minutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua

rakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan

avioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana,

valtaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus.

Sitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä

salata itseltään ja muilta. "Jumalani", puheli hän itsekseen, "miten

saatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi

irtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun

tahtoasi?" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo

vastasi hänelle hänen omassa sydämessään. "Älä toivo mitään itseäsi

varten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja

oma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet

valmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton

velvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa."

Rauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi,

että hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar

Maria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei

ajatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi

vierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä

Jumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan

putoa ihmisen päästä.