Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle
neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että
samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä
Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin
majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh
Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi
uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren
naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet
kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli
ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin
rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.
"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli
ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti,
muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli
hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta
ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus ...
kevytmielisyys ... niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien
oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on
Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin
ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni.
Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!
Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman
yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja
lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa
tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän
puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa
ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä
enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella
häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä,
että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa
kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei
ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon
tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi
olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien
toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli
kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti
hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja
sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua
tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas
Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut
hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä
tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa
ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä
itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai
nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton
tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan
hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina
koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole
hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui
Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen
hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta
silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena
taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä
ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä.
Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja
mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.
Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen
hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle
kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka
niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien
odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon
tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy
sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet,
kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista
kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle
vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut
itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö
minulla sitä sitten ole?"
Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei
hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään
olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin,
jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin
puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo
himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan
illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon
rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.
Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle
muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten
ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että
tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat
pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas,
komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin
puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat -- vanha kenraali puolisoineen
ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja
arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja
Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli
pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen
vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän
sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt
huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat
kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet,
olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat
häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien
kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa
vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle
vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle;
toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän
keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita.
Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston
istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei
Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin
armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt,
Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa
kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden
ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus
häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla
sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita
tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: _Sergei Kusmitsh!
Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e_.
-- Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" --
kysyi eräs nainen.
-- Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, -- vastasi ruhtinas Vasili,
nauraen. -- "Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei
Kusmitsh..." Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle.
Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui _Sergei_ ...
nyyhkytystä ... _Ku-smi-tsh_ ... kyyneliä ... ja _kaikkialta_ häipyi
aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas
"Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi
pyytää toinen lukemaan.
-- Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... -- toisti joku nauraen.
-- Älkää olko ilkeä, -- lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten
sormellaan, -- _c'est un si brave et exellent homme notre bon
Vjasmitinof_...[84]
Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla
näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin
syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän
alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään
tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa -- hymyyn oli syynä se, että he
häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja
laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta,
hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä
katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä
ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin
heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että
nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko
huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin -- Pierreen ja
Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja
tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti
hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti;
tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän
hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi
pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen
tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.
Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä
vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja
tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin,
nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä;
nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." --
"Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan
huvittaisivat", -- ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien
onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"
Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka
yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen,
nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa.
Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän
teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä,
uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia
kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet,
palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja
unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa
ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin
kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten
lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä
sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin
johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään
selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta,
välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia
todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten
tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että _tämän_
välttämäti täytyy tapahtua -- ei yksin Helenan tähden, ei minun
tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he _tätä_ niin
odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en
mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä;
mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre,
katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen
silmiään.
Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän
yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen
suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen
Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on
tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään.
"Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on
alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä
mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen?
sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen
käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä
alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan
vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä,
hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui
hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan
hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion
hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee
onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen,
joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin
aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.
-- Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, -- kysyy kolmannen
kerran ruhtinas Vasili. -- Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.
Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki
hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki
tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi
itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.
-- Koska sitten sait? Olmützistäkö? -- tiedustelee ruhtinas Vasili,
jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.
"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee
Pierre.
-- Niin, Olmützistä, -- vastaa hän, huoahtaen.
Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin
vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät
sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen
luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä
tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä
saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan
vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat
turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti
puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin
vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on
vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."
-- Arvattavasti saan teitä jo onnitella, -- kuiskasi Anna Pavlovna
ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. -- Jollei päätäni
kivistäisi, jäisin pitemmälle.
Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.
Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena
kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän
puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei
ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä
välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä
askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan
vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni
ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni
on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."
Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko
tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin,
yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on
ollut.
Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia.
He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti
astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo
myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan
kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin
ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian
muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti
hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.
-- No, Helena, miten sinä? -- kääntyi hän sitten heti tyttärensä
puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla
muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita
lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut
luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.
Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.
-- _Sergei Kusmitsh, kaikkialta_, -- hän lausui, avaten liivinsä ylintä
nappia.
Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen,
ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin
sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen
sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.
Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän
vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti
Helenaan -- hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen
katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".
"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi",
ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä
tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein
ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.
Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar
paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.
-- Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...
-- Avioliitot solmitaan taivaassa, -- vastasi vanha naishenkilö.
Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi
huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti
hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.
-- _Aline_, -- sanoi hän puolisolleen, -- _allez voir ce qu'ils
font_.[85]
Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi
vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan
ja keskustelivat.
-- Yhä ennallaan, -- sanoi ruhtinatar miehelleen.
Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen
poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen,
ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä
takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain,
iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin
tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi
seisaalleen.
-- Jumalan kiitos! -- hän sanoi. -- Vaimoni on minulle kaikki kertonut!
(Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.)
Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä
värisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon...
Jumala teitä siunatkoon!
Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta
löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.
-- Ruhtinatar, tulehan tänne! -- hän huusi.
Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili
silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan
Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.
"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre;
"siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai.
Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota
ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa
kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.
-- Helena! -- huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.
"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa", hän ajatteli;
mutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa
sanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna
nousi hänen poskilleen.
-- Ah, ottakaahan pois nuo ... miten niitä... -- ja Helena viittasi
silmälaseihin.
Pierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia
käyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta
tämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä.
Pierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe
nopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen
huulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut,
epämiellyttävän harhaileva ilme.
"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä",
ajatteli Pierre.
-- _Je vous aime_,[86] -- sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä
tällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat
niin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.
Puolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui
asumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain
omistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.