I.

Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä

suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa,

saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman

mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt

tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina

olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut

niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko

hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli

hänellä aina -- ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista

toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat,

ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen

esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen

ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä

tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun

on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni

nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti

kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja

ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta,

noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi

tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.

Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet

hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen

arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja

ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin

hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki

kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili

olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän

mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen

yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin

veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen,

ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan,

milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.

Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka

vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin

ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa

saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden

sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä

ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla

maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät

halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat

närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata.

Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat,

kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle;

kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä

ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta

hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette

itse niin puhdas, kreivi..." tai "jos hän olisi niin viisas kuin te",

y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja

tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän

sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä

nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan

osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja

rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä

ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin

vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen

huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar,

että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne

voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun

jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa

ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä

itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen

ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä

ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen

ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä

kohtaan sangen ystävälliseksi.

-- Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon

vainajan tähden, -- puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia

Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.

Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen

ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän

pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun.

Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään

rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi,

erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja

epäröivillä katseillaan.

Pierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat.

Luonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä

rakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten

vilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään,

ketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän

oli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa

jonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että

häneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän

monet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän

tekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, -- ja hän teki, mitä häneltä

vaadittiin, mutta "se jokin hyvä" jäi yhä tekemättä.

Ensi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti

ruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui

ruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet

häntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään

muka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta

nuorukaista, ystävänsä poikaa, _après tout_, ja suunnattoman omaisuuden

perijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen

vietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi

itse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä

määräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja

vakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: "Tiedäthän,

miten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä

jättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun

neuvojani noudattamalla toimit järkevästi."

-- No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, -- sanoi hän kerran

Pierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta.

Hän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut

heidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan

sopia. -- Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin.

Olen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät

asiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän

olen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut

diplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on

valtiomiehen ura sinulle avoinna.

Vaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti

ja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli

ajatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti

hänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan

mahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän

ainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen

jonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.

-- Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni

rauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan

ole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi,

olethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan

sitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas

Vasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani

matkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, -- lisäsi

vielä ruhtinas Vasili, -- tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan

kanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt

maksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.

"Rjäsaanilaisella" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia

kokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.

Pietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten,

rakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas

Vasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei

mitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli

hänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään

töperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista

onnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.

Hänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti

oli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli

maaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä

Pierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin

tällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän

kulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas

Vasilin luona -- lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.

Anna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että

yleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.

Ennen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa

sopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa,

kun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti

kun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin

Hippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja

rakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan

verrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi

Pierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan

Pierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.

Syystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen

kutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: "_Vous

trouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de

voir_".[82]

Lukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan

välille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat

huomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että

miellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen

harteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan,

miellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan

hauskakin.

Anna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin --

uutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten

kesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut

valtiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin

oleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut

ikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista

vastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi

jälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui

Pierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta.

(Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle,

että isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin

tunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se

keisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen

korkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti

kuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna

Pavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa

istuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä.

Toinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen

piiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten

sotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia

mietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.

-- Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain

erikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani,

olkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen

seurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin

tarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei

kieltäydy teitä seuraamasta.

Kaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi

Pierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän

vielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.

-- Hän on hurmaava, eikö totta? -- hän sanoi Pierrelle, osoittaen

poistuvaa majesteetillista kaunotarta. -- Ja entäs ryhti. Näin nuori

neitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen

käyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa

omakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen

puolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin

vain tietää teidän mielipiteenne, -- ja Anna Pavlovna päästi Pierren

menemään.

Pierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan

käyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän

ajatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan

arvokasta käyttäytymistaitoaan.

Täti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei

näkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi,

että täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan

kuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin

sopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:

-- Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, --

ja samalla hän katsahti Helenaan.

Helena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata

olettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti

yskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen

nähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman

kohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena

katsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota

häneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään

sieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan.

Täti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin,

nuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar

Helena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies

vainajan muotokuvaa.

-- Se on varmaankin Vinecin työtä, -- sanoi Pierre, kumartuen pöydän

yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona

käyvää keskustelua.

Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin

rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin,

tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen

ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun.

Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta

nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi

hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin

lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua

painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja

hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt

marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden,

hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet

ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin

voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran

paljastuneeseen harhaluuloon.

"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena

sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja

voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja

samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen

omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta

mahdollisuutta ei ole olemassa.

Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan

Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei

hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin

olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.

Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan

uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena

oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo

mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei

ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä

puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä

niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä

heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta

tahdostaan riippuvia.

_Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes

très hien_,[83] -- kuului Anna Pavlovnan ääni.

Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän

kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki

muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville,

sanoi Anna Pavlovna hänelle.

-- Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.

Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli

välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että

hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen

kuntoon.

-- Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen

ystävä on kallisarvoinen, -- jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas

Vasilille: -- minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori.

Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.

Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja

odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos

menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren

ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena

tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.

Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän

ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten

tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että

nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä

oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan

ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla

hänen omansa.

"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre

ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää,

jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on

ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut.

Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa.

Hippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili -- hänen isänsä... Se ei

ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli

(mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja

toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi

ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa

mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena

voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja

miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin

olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut

hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan

harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut

mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä

tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta,

häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden

henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.

Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui

hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin

ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä

kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut

itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän

ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli,

pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa

hurmassaan.